Hän otti taas syliinsä pienen, raskaan, värisevän taakkansa ja hiipi äärimmilleen ponnistaen voimiansa alas kukkulalta, niin hiljaa kuin voi, ettei häiritsisi. Hän kulki kumarassa, katse kiintyneenä Baldoon, hän oli melkein näkevinään, kuinka kuvansa pieneni tämän liikkumattomissa silmissä, kunnes se sammui kipinän tavoin. Silloin hän kääntyi ja jättäytyi painostuksen valtaan. Hän ei tiennyt, oliko kulkenut pitkän vai lyhyen matkan vaipuessaan kasaan alhaalla tasangolla.
Siellä liikkui jotain loistavaa ja eloisaa, joka kiinnitti hänen huomiotaan.
Siellä ratsasti herroja ja naisia, pari parin vieressä, muodostaen sointuvan väriketjun kasteiseen ruohoon. Väljät puvut soljuivat kantapäitten kultaisiin kannuksiin, tuuli ja vauhti leyhytti niitä hitaasti kuin raskaskoristeisia lippuja. Miehillä oli korkeat pitsireunuksiset myssyt uljaasti takaraivolla, terävästi erottuvina sinertävästä vuorien taustasta, naisten pitkät hiukset riippuivat valtoimina mustien, kultakoristeisten samettiturbaanien alta. He puhuivat keskenään, helppo arvata mistä, huolimatta pitkästä välimatkasta. Sen näki pään taivutuksesta tai uhittelevasta heitosta ja suitsenotteista, että he humaltuivat ilmasta ja auringosta vallattomassa ilossaan, että heidän silmänsä loistivat ja suunsa hymyilivät toisilleen. Ja hevoset tanssivat taivutetuin kauloin, aivan kuin niiden olisi täytynyt pidättää ylen suurta voimaansa syöksymästä maailman ääriin. Kaikki loisteli ja säihkyi auringossa.
He kokoontuivat ryhmään miehen ympärille, joka kuljetti satulassaan pajukoria, ja nyt Minia ymmärsi, mitä varten he olivat täällä. Ei ollut vielä metsästysaika käsissä, mutta silti tahdottiin nauttia linnun lennosta kohti taivasta, joka nyt oli vaaleampi ja äärettömämpi kuin koskaan. Siksi oli ryhdytty tavalliseen suosittuun leikkiin. Heillä oli mukanaan kyyhkysiä, joiden silmäluomet oli ommeltu kiinni parilla pistolla; nyt ne piti laskettaman irti.
Minia oli nähnyt sitä ennenkin ja hän odotti näytelmää melkein uteliaana huolimatta väsymyksestään.
Pari lintua otettiin korista ja heitettiin ylös, että saisivat tuulta siipiinsä. Ne lentelivät sinne tänne lyhyissä ympyröissä kummallisen hapuilevasti ja näyttivät olevan vajoamaisillaan. Sitä seurasi pettymyksen sorina, joka kuului Minian luokse, mutta hän ei sitä huomannut; hän tuijotti vain noita kahta. Samassa joutui hän unelmiensa ja muistojensa valtaan, kaikki muu hänessä pysähtyi paitsi silmät, jotka seurasivat hapuilevaa lentoa. Nekin näyttivät jäykistyneiltä ja etäisyyteen katsovilta, aivan kuin ne samalla kertaa olisivat nähneet tuhansia asioita hyvin kaukana.
Minia oli taas lapsi huolettomassa, ilmavassa maailmassaan; aurinko paistoi hänen katseeseensa, joka ei koskaan kyyneltynyt, leikin jännitys vapisutti sydäntä pienessä, keveässä rinnassa. Mutta samalla hän oli yhtä noiden kyyhkysten kanssa ja hän ymmärsi miksi ne lensivät niin raskaasti. Hänenkin mielensä täytti sama kauhu, jota nekin kai tunsivat, sama selittämättömyys ja ihmetys. Kuinka voi olla yö, vaikka päivä paistoi lämmittäen ja ilma hiveli suloisesti; miksi siipi ei kantanut pois tästä pimeydestä?
Ja samassa sykähdyksessä syntyi sama ajatus kuhunkin noista kolmesta; Minia ei tiennyt, hänkö antoi alun vai seurasiko vain esimerkkiä. Täytyi paeta tästä mustasta ja raskaasta tuonne, missä oli kevyttä ja valoisaa. Silloin se irtautuisi, silloin se särkyisi, niin että katse pääsisi vapautumaan. Kyyhkyset nousivat nopeasti korkealle; ilohuuto raikui joukosta ja hiljeni odotukseksi. Minia unelmoi äärettömän nopeasti ja vaihtelevasti, silmiensä kuvastaessa lentoa ja ilmamerta. Hän eli onnensa aikaa, hänen kurkussaan värisi laulu, joka ei ehtinyt saada sointua, rinta huohotti innosta juoda pyörryttävää keveyttä, sydän tykytti kärsimättömyydestä: ylemmäksi, ylemmäksi!
Linnut kaartelivat toistensa yläpuolella ja ympärillä taivaan sineen selvästi piirtyvissä viivoissa. Ne unohtivat olevansa sokeita, ne nauttivat voimakkaista siivenlyönneistään eivätkä enää tietäneet, mikä ajoi heitä eteenpäin. Taas kaikui huuto alhaalla; sama pyörryttävä vauhti; ilo tummensi ja kovensi ylöspäin katsovien silmäterät. Tämä oli komeaa leikkiä; koko maailman kauneus täytti rinnan tasangon tuulessa, ei voinut käsittää enää ajatuksiaan ja tunteitaan.
Linnut pysähtyivät saavutettuaan kyyhkysten lentokorkeuden, taas ne hapuilivat ja vaipuivat alas pari siivenleveyttä. Nyt ne taas olivat sokeita, nyt ne ihmettelivät, miksi selittämättömyys ei luopunut. Minia oli unelmissaan kuin ennenkin, mutta hän tunsi kauhun painavan polviaan ja rinnassaan valittavan äänen. Hän pelkäsi niiden päätöstä, pelkäsi, etteivät ne ymmärtäisi. Piti lentää eteenpäin, ylemmäksi, lentää, lentää vain!