Tämä tuntui olevan jo niin menneisyyteen kuuluvaa, että Miniastakin siltä tuntui, ja välittömästi hän rupesi puhumaan samassa äänilajissa.
— Minä pakenin, minulla ei ollut kotia. Kenenpä muun luokse olisin mennyt kuin sinun? Minä väsyin kovin.
Ja hän vaipui Baldon viereen tuijottaen eteensä tajuamatta mitään. Lapsi äännähti muutoksesta, ja hän asetti sen ajattelematta ja nopeasti paikoilleen.
— Mitä sinulla on siinä? kysyi Baldo.
— Lapsi. Sinun lapsesi, Baldo. Sinun ei tarvitse siihen katsoa, sillä se ei näe sinua. Se on sokea. Sitä oli hyvin raskas kantaa.
Ja yhtäkkiä luhistui kaikki hänessä kokoon, ja hän itki kohtaloaan. Hän ei jaksanut itkeä kiihkeästi, kaikesta kestetystä väsyneenä, joka nyt vasta ilmeni, ja hiljaisessa itkussa eli heikko toivo, joka aina pilkottaa keventävissä kyynelissä.
— Sellaista on elämäni, Baldo, sellaista olen viettänyt. Nyt olen tullut tänne. Kerro sinä nyt itsestäsi!
Baldo puhui hitaasti ja hiljaa, kuten se, joka on tottumaton käyttämään ääntään. Oli kuin ajatukset olisivat soineet välittöminä eristetyssä rauhassa.
— Tässä istun. Joskus muuallakin. En sitä pane merkille. Kaikkialla on sama hiljaisuus. Näen tähtien syttyvän ja hämärtyvän ja välkkyvän taas myrskyn takana; sade valelee minua, mutta minua ei palele, aurinko polttaa minua, mutta minä en lämpene enkä luo katsettani maahan. Kaikki halu on minusta kuollut. Nyt kohoaa luokseni hehku kaiken elävän tulesta ja se jäähtyy; minun ajatukseni hivuttaa kaiken. Miten voisin teolla heitä auttaa? Jollekin antaminen on toiselta ottamista. Jos ei kukaan kohenna kekäleitä roviossa, sammuu se pian. Se oli sen tarkoitus. Mutta sen loppu on kirkas ja suurenmoinen.
Minia luuli melkein ymmärtävänsä hänet ja näki edessään tien, jota Baldo oli kulkenut epämääräisen vietin johtamana. Hänelle sytytetyn soihdun oli hän tietään kulkien vienyt ihmisvoiman ja ihmisajatuksen rajoille. Missä hän oli erehtynyt? Sitä Minia ei tiennyt. Ehkä sisältyi se rajattoman kaipuuseen itseensä, ja kenties kaikki, jotka se valtasi, eksyivät. Heidän täytyi kuitenkin noudattaa haluaan — katso, kuinka ihania he ovat ja minkä arvoinen on viisaus heihin verrattuna? Tuli lämmittää paleltuneita ja herättää eloa, mutta sen sisin on kuoleman koti. Hän tunsi rakkautensa Baldoon olevan yhtä leimuavan kuin ennenkin. Hänen oli mentävä, hän ei voinut siitä päästä, vaikka hänen tiensä olikin johtanut tämän kautta. Mutta hänen piti kulkea sitä yksin saadakseen pitää Baldoa omanaan edes ajatuksissaan; täällä hänen luonaan tuntuisi heitä erottava välimatka suurimmalta ja katkerimmalta.