Minia vetäisi sen pois rinnaltaan, ja kun hän näki, että he olivat oikeassa, oli hänen vaikea panna lapsi paikoilleen. Äitiys tuli hänelle siitä hetkestä raskaaksi, lapsi oli vihamies, joka tahtoi vetää hänet siihen, mitä hän kammosi. Hän ei sitä koskaan enää katsonut, hän käänteli sitä kiireesti vaaliessaan ja painoi sen rinnalleen, kuin olisi tahtonut peittää itseltään jotain. Siitä tuli heikko ja itkevä lapsi, sen liikkeet pysyivät hapuilevina ja avuttomina kuin pienellä kehittymättömällä eläimellä, ja äiti melkein häpesi sisimmässään olevaa outoa voimaa, joka pakotti hänet kuitenkin pitämään sen. Hän asetti sen ulkopuolelle kaikkia tulevaisuus-unelmiansa, samoin kuin se oli ulkopuolella niitä muistoja, jotka soivat hänelle voimaa. Baldo tulee vain hänen luokseen, ja kaikki tulee ennalleen. Kaikki tuo sairas välillä oleva jää silleen, eikä mikään saa kauempaa katkeroittaa. Mutta Baldo ei tullut, ja kuuleman mukaan eivät hänen askeleensa suuntautuneetkaan kotiin päin.
Hän oli jättänyt vaikutuspiirinsä sairasten parissa kun elämä oli palautunut tavallisiin raiteisiinsa ja ihmiset puolittain hämmästyen olivat saaneet takaisin jokapäiväisen olemuksensa sen epäitsekkään innostuksen mentyä, johon vieras ja suru olivat heidät korottaneet. Se oli kadonnut hänestä itsestäänkin, kuten hän oli pelännyt; hän kuljeskeli hakien sitä ulkoapäin, mutta ei enää löytänyt kipinää. Hän näki kyllä kaikkialla tarvitsevia ja hän auttoi, mutta samoin kuin ojennetaan käsi muurin ylitse; hän ei voinut enää sitä avata eikä päästä siitä pois. Hänen tiensä johti nyt erämaihin, yksinäisyyteen aukeoille; kun hän oli kuolettanut toivon ja ilon, oli inhimillisyys luisunut hänen otteestaan. Hänet oli nähty milloin siellä, milloin täällä, kalpeimpana kaikista noista kuljeksijoista, jotka tänä rauhattomana aikana harhailivat kaikkialla etsivinä ja taistelevina.
Minian kaupungissakin syntyi levottomuuksia. Rutto lähestyi, ja kuolemanpelko ja -uhma villitsi tavan kahlehtimat mielet, ja himot leimahtivat ilmiliekkiin. Muutamat rikkaimpien sukujen nuoret miehet anastivat itselleen vallan, he murtautuivat Landon rauhalliseen linnunpesään ja tekivät siitä tyranninlinnan, itse hän tuli murhatuksi tässä tilaisuudessa, ja hänen omaisuutensa hajoitettiin tuuleen. Eräs heistä iski silmänsä kauniiseen munkinleskeen ja koetti taivuttaa häntä puoleensa. Naisen vastustuksesta kiihottuneena yltyi himo kiivaaksi intohimoksi, ja hän laski Minian jalkain juureen kaiken, mitä tämä oli osannut uneksiakaan ylhäisyydestä, kunniasta ja juhlista onnensa aikoina. Mutta Minia katsoi tähän vielä enemmän kummastellen kuin peloissaan. Vaikka hän ei olisi ottanutkaan lukuun Baldoa, joka oli kadonnut vapaaehtoisesti varjojen joukkoon, ja koettanut ajatella olevansa uudestaan nuori ja huoleton, tuntui se kaikki hänestä köyhältä ja naurettavalta tyhjyydessään. Oli kuin kaikki tuki olisi vaipunut hänen askeliltaan, ja kaipuu ja muisto kantoivat häntä eteenpäin kuin ruumiitonta sielua. Koska Baldo ei tullut, täytyi hänen itsensä lähteä häntä hakemaan ja löytää itsensä samalla kertaa. Mutta vasta ihailijan uhkaus antoi sysäyksen, joka sai hänet kokoamaan olemuksensa pannakseen paon täytäntöön.
Kun hän teki sen eräänä yönä, tunsi hän nautintoa, kun pelko ja kylmyys häntä vapisutti. Hän oli varma siitä, että löytäisi sen, jota haki; se oli yhtä luonnollista kuin kuolema, sillä ei ollut muuta taivasta olemassakaan kuin heidän rakkautensa valaisema; hänen täytyi se saavuttaa, niinkuin kuplan täytyy saavuttaa vedenpinta. Mitä sitten seuraisi, sitä hän ei tiennyt eikä siitä huolinutkaan, sillä hänellä oli niin kiire, ettei joutanut ajattelemaankaan. Hän juoksi pimeässä kevein, äänettömin askelin tietämättä minne. Sylissään oli hänellä sokea lapsensa, josta hän ei voinut luopua.
Ystävällisiltä ihmisiltä hän sai ruokahivenen, minkä tarvitsi elääkseen, ja joskus sai hän paikan tyhjän kuormamuulin selässä; hän otti kaiken vastaan hajamielisesti hymyillen, se sai käydä kiitoksesta. Hän ei huomannut aurinkoa, ei tuulia eikä ilmanmuutoksia, hän ajatteli vain päämaaliaan, ja ääntänsä hän säästi tuleviin kysymyksiin. Vihdoin hän löysi Baldon tiet ja lopulta hänet itsensä.
Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Minia tunsi samaa kuin uneksija, joka etsii jotain kulkien pitkiä harmaita teitä, jotka johtavat kautta ikuisen hämärän maan; hän kulkee eksyksiin, erehtyy, ja ilmakin tuntuu olevan estämässä hitaasti vyöryvänä ainejoukkona. Perille päästyään hän huomaakin tavanneensa aivan toisen, ja kysymykset, jotka ovat polttaneet huulia, saavat käsittämättömiä vastauksia.
Baldo istui paljaan kukkulan huipulla; kulunut puku oli auringon, sateen ja tomun vaikutuksesta muuttunut maanväriseksi, ja lepoon jäykistynyt ruumis näytti olevan kivestä. Minia näki alapuolella pienen kaupungin likimpänä, ihmiset ja ajoneuvot liikkuivat kaduilla ja teillä, puro kiemurteli valkeana, ja kellot heilahtelivat pienissä ruskeissa torneissaan. Kauempaa näkyi kevätvihantia maita ja toisia kaupunkeja, siellä kiemurteli toisia teitä, jotka upposivat metsiin, ja vuoret kasaantuivat näköpiiriin. Vuorien yläpuolella riippui pilviä yhtäläisissä jonoissa, samoin varjostettuina ja yhtä liikkumattomina, ainoastaan leijuva keveys erotti ne allaolevasta. Kaiken ylle kaareutui ilmankupu viileän sinisenä. Baldo näytti näkevän kaikki eikä kuitenkaan mitään, hän näytti siihen jo tottuneen. Lapset ja kotieläimet juoksivat hänen ohitseen katsahtamatta sivulleenkaan, aivan kuin olisivat tottuneet näkemään hänet siinä liikahtamatonna. Minia tunsi, että hänkin sisältyi tuohon katseeseen, kun hän väsyneenä laahusti polkua ylös, ja hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi, samalla kuin tieto siitä, mikä hänet tuolla kohtaa, varmeni. Kun hän saapui perille, oli katse yhtä suuri, loistava ja liikkumaton.
— Nyt olen tässä, sanoi hän. Etkö tunne minua?
Baldon silmässä ei näkynyt varjoa eikä välähdystä, joka olisi ilmaissut ajatusta. Muisto saapui kutsuttaessa samaan tyyneen kaikkeuden kuvastimeen.
— Tunnen kyllä. Sinä olit Minia. Tulit tänne minua hakemaan.