Minian kyyneleet virtasivat hillittöminä onnen ja surun vaiheilla. Meidän lapsemme, nyyhki hän, sinun ja minun, sinun ja minun! Se selvittää kerran kaiken.
Mutta silloin palasi taas ajatus terävänä Baldon katseeseen. Tämä oli viimeinen kiusaus ja ansa, viimeinen haava. Menneisyys ojensi taas kahlettaan; tulevaisuus oli valmis takomaan sen entistä lujemmaksi ja raskaammaksi. Hän vapautti itsensä siitä, kovasti ja nopeasti.
— Voi elämää, sanoi hän, uusi halu, uusi palo, uusi suru! Se pujottautuu hiipien kaikkeen, mikä meidän olemuksessamme on vienointa ja lämpimintä, se hyväilee sitä rohkaisten ja hellästi. Mutta sille, joka osaa havaita, näyttäytyy sen ydinkohta jo alusta. Sairaus, kuvottava, kauhistava paino, taakka, joka suurenee. Voi sinua, joka synnytät! Sinä saat sen kestää, sinä, joka kuulut elämälle. Olen kääntynyt siitä pois, olen siitä irtautunut, nyt on myöhäistä minua enää kiinnittää.
Minia näki vaieten hänen menevän; koko hänen olentonsa oli lamautunut, ja hänestä tuntui, että hän kuolisi avuttomuudentuntoonsa, auringonsäteitten säihkyviin kipunoihin. Mutta juuri siitä syystä, että hän ei ymmärtänyt Baldoa, vaan kaikki tuntui hänestä mielettömältä, sai hän rohkeutensa takaisin. Mitä voi tuollainen sairas kuvittelu hänen rakkautensa lämpimälle, punaiselle virralle? Eikö se kerran pääse voitolle? Aivan varmaan, hän ei saanut epäillä. Hänen piti vain keskittyä lujemmaksi ja uhkamielisemmäksi, puolustaa omaansa eikä vaipua alas! Niin he erosivat, niin kauas toisistaan kuin ihmissydämen äärettömyydessä on tilaa.
Minian aika kävi raskaaksi ja pitkäksi, vaikka hän pysytteli voimakkaana muistoissaan ja toivossaan. Kaikki hänen toivonsa kokoontuikin yhä varmemmin odotettuun lapseen, se liittyi tähän kasvavaan elämään, ja hän laski kärsimättömänä päiviä, jotka toivat vapautuksen hetkeä lähemmäksi.
Eräänä yönä ei hän enää voinut pysyä huoneessaan, vaan hiipi pitkin hiljaisia katuja portille, joka johti hänen lapsuudenkotiinsa. Eräs vahdeista oli jalkeilla ja päästi hänet sisäpuolelle, mutta sitten hän malttoi mielensä ajatellen, että näyttäisi kurjalta ja surkuteltavalta, jos hän tähän aikaan säikäyttäisi omaisensa hereille. Hän päätti odottaa kukkulalla, kunnes päivä koittaisi. Aamuhämärä odotteli pehmeänharmaana päivän nousua, tuuli rupesi puhaltamaan hiljaa henkäillen, aivan kuin pimeyskin olisi haparoinut kirkastustaan kohden. Oli suloista kulkea siellä levottomuudessaan.
Äkkiä hän kuuli kummallisen äänen. Se oli sointuva ja helähtelevä, mutta hyvin heikko; oli kuin lähde olisi koettanut tunkeutua maanpinnasta tuhansin pienin porein, jotka särkyivät ja tasoittuivat ja uudestaan kumpuilivat esiin. Minia tunsi sen, hän oli ennenkin kuullut saman. Ne olivat häkkiin suljettuja viiriäisiä, jotka verkkojen viereen asetettuina kaiuttelivat houkutussäveliään. Hän ei voinut niitä nähdä, mutta hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden sokeat, sekavan valkeat silmät ja hän ymmärsi, että ne nyt uneksivat näkevänsä, että kaipuu loihti niille vapauden, valon ja lennon. Ja hänestä tuntui, että siinä ilmeni kaiken elävän toivo, rakkaus ja epätoivo, joka täytti hänen korvansa itkulla, ja hänestä tuntui siltä, ettei hän itsekään koskaan näe odottamaansa aurinkoa. Tuska valtasi hänet äkkiä niin kiivaasti, että se tuntui pysäyttävän hänen sydämensä, ja hänen täytyi istuutua, ettei kaatuisi. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän siinä viipyi, kunnes Lando löysi hänet ja vaali häntä, niin että unohti aamusaaliinsa.
Muisto vainosi häntä koko sen ajan, jonka hän vielä odotti lastaan, ja vasta sitten kun se oli hänen käsivarsillaan, tuli hän taas entiselleen, ylpeäksi, keveäksi, nuoreksi, ja oli taas valmis ryhtymään taisteluun onnesta. Lapsi oli tyttö, ja vaikka hän oli toivonut poikaa, tervehti hän sitä kuitenkin liittolaisena ja tunsi itsensä rikkaaksi ja voittamattomaksi.
Vastasyntyneen vaalijat hiljensivät heti iloisen hälinän, joka tavallisesti kuuluu asiaan, ja pitelivät sitä vielä varovammin ja säälivämmin kuin muita pienokaisia. He käänsivät hänen katseensa päivänvaloon, ja heidän toimeliaisuutensa muuttui hiljaiseksi odottamiseksi. Vihdoin kerran, kun olivat piilottaneet lapsen pään hyvästi äidin rinnalle, he sanoivat:
— Makaa nyt oikein hiljaa ja ota asia rauhallisesti, ettei ravinto käy sille katkeraksi. Pikku raukka on sokea.