— Et lue oikein, Baldo, niistä pitäisi vielä näkyä kyyneliä. Sinä, sanovat ne, vain sinä!
— Sitä myöskin. Se on yhdentekevää, sillä seuraava ajatus on: minun! Se sana karkoittaa totuuden. Saat kuulla miksi.
Ja hän kertoi kiivaalla vakaumuksella, joka vähitellen hiltiytyi ja jähmettyi, kuinka suuri varmuus oli yllättänyt hänet. Kuinka hän oli sukeltanut tuskan pohjaan ja sieltä löytänyt sen ilman, jota voi tyynnä hengittää ja jossa voi nähdä ja ymmärtää kaiken. Kuinka hänelle oli suotu voimaa tehdä niin, murtamalla kaikkien olemuksia ympäröivät muurit. Kuinka hän palajaa sinne tarvittaessa, vaikka minne, jos niin sattui, sillä kaikkialla oli samanlaista; sama tauti hehkui tuhan alla tai paloi korkeana lieskana.
Minia näki hänen sielunsa pohjaan ja vapisi kuin ennen lapsuudessaan yön kauhussa, mutta hän taisteli pelkoaan vastaan rakkautensa tähden ja arvasi enemmän kuin kuunteli sanoja. Hän on itse sairas, ajatteli hän. Kuinka hän voi sellaisena elää? Ja missä on hänen maailmassaan minulle kuuluva paikka?
— Rakastaa kaikkea, sanot, vaikka katseesi on tuollainen! Se pettää sinua itseäsi. Sinä vain suret kaikkien kanssa. Siitä ei mikään voi elää. Vai kuljeksitko ympäri kuin nuo toisetkin pusseineen, saarnaten ikuisesta autuudesta, johon täytyy kerjäämällä ja paastoamalla päästä? Minä en kerjää, mutta odotan sinua. Sillä sinun täytyy tulla takaisin. Baldo katsoi häneen tutkivasti. — Arvasit oikein, sanoi hän, että minun innostukseni paloi nopeasti loppuun. Sen piti kai niin käymän, se lie ollut viimeinen harha. Yhdellä kertaa ei voi minästään luopua. Se teki sen minulle kuitenkin helpoksi. Nyt minusta tuntuu ihmeeltä, että niin voin tehdä, ja joskus minä kaipaan… Kuljen kuin varjojen parissa, minä näen niiden lävitse, ja ne häipyvät ilmaan. Teko on minusta kaukana, tahdon vain olla katseena. Kun sääli korottaa minussa ääntään, silloin tiedän vielä olevani olemassa. Mutta totuudessa pysyn, maan omalla läksyllä tahdon maan vapauttaa. En ota vastaan apua, sillä ratkaisun hetkenä olin kauneimman todellisuuden ympäröimänä. Kuljen yksin tietäni, muut saavat kulkea omaansa omantuntonsa mukaisesti. Mutta sinun ei pidä odottaa minua, Minia, sillä me olemme kauimpana toisistamme. Poluilta, joita olen kulkenut, ei kukaan voi kääntyä takaisin. Sinäkin voit niitä kulkea, et minua tavoittaaksesi, vaan tullaksesi vapaaksi.
Miniaa ei koskaan ollut niin jäätänyt kuin nämä sanat kuullessaan, ja hänen olemuksensa nousi kapinaan niitä vastaan ylevämpänä ja horjumattomampana itsepuolustuksessaan kuin koskaan.
— Täytyy myöntää, vastasi hän katkerasti, että sinä houkuttelet ihanuuteen ja kauneuteen. Sukeltaa ja piiloutua toisten kärsimyksiin, tukehtua niihin uskaltamatta nostaa päätään! Mitä minuun kuuluu kaikki, mikä on outoa? Olet pitänyt huolta siitä, ettei minulta surua puutu, sen saan kantaa. Onpa vielä voimaa jäämäänkin, ja siihen saat turvautua tuhlattuasi omasi almuihin. Silloin saat sen takaisin ja tulet taas terveeksi. Ja vielä saat jotain tietää.
Tässä hänet petti hänen lujuutensa, kun hän ajatteli, kuinka erilaiseksi hän oli ajatellut tämän tunnustuksen, ja koko hänen naisellinen heikkoutensa vapisi äänessä.
— En enää odota yksin. Pian tulen äidiksi.
Baldon valtasi niin välitön ja syvä tunne, että sydämen ääni sai kaiken muun vaikenemaan. Hän ei tiennyt, oliko se rakkautta taas, vai sääliäkö, joka oli läheisempi ja suurempi kuin mikään muu. Baldo juoksi hänen luokseen syleillen häntä. Minian pää vaipui hänen olkapäälleen, ja hän laski sille kätensä vapisevin, suojelevin liikkein.