Minia tunsi sen itsessään ja juoksi portaita alas ilonloisteen ja hurmauksen kantamana; ilokyyneleet pyörtelivät hänen otsansa alla, ja kiharat liehuivat kuin tuulessa. Hän kuuli hämmästyneitä kysymyksiä, valittelevia ääniä ja hiljaisuuden, joka pysäytti hiljaisen liukumisensa ja tuli huomattavaksi. Mitä se merkitsee, hän ajatteli, tyhjiä, mitä lienee! Hänhän on täällä!

Baldo ei ollut tullut sisään, Minia sai kohdata hänet portilla niinkuin oli aikonutkin. Muut väistyivät syrjään antaen hänelle tietä. Hän heittäysi eteenpäin kyynelten sokaisemana, hän olisi voinut loukata itsensä, jos olisi kaatunut portaille, mutta hänhän tiesi, että Baldo ottaa hänet vastaan.

Sen hän tekikin, mutta hänen otteensa tarttui Minian olkapäihin nostavana, loitontavana. Tämä tunsi olevansa kuin pieni lapsi, jota pidetään paikallaan toruttaessa, että oikein hyvin kuulisi ja tajuaisi heikkoutensa. Hän riippui jäykkänä kuin nukke, ja hänen jalkansa tapailivat hitaasti maata. Pari kyyneltä oli vierähtänyt poskelle, mutta toiset pysäytti säikähdys, ja hän näki avoimin silmin Baldon kerjäläispuvussa, pussi sivullaan! Vieläkin kummempaa, Baldon silmät, joissa sääli ja tuska jähmettyivät ja syvenivät pohjalla vallitsevaan ankaraan tyyneyteen.

— Puhuttele nyt Miniaa ja sano hänellekin sama, mitä olet sanonut, kehottivat hänen äitinsä ja omaisensa. Meistä se tuntuu mahdottomalta ja sinusta itsestäsikin se siltä tuntunee valitsemasi vaimon edessä. Me menemme pois, huone jää tyhjäksi teille. Puhukaa sitten asianne selväksi!

He poistuivat jo puolittain rauhoittuneina ja toivehikkaina.

Minia astui askeleen portille päin. Hän ei tahdo minua syleillä täällä kaikkien nähden, ajatteli hän. Miksi ei, mitä hänelle lienee tapahtunut?

— Tulehan sitten, sanoi hän arasti hymyillen. Mutta hän seisoi liikkumatonna katsellen häntä ja kaikkea ympärillään olevaa kuin jotain ennen elettyä, jonka hän nyt vasta muisti ja oikein ymmärsi. Aurinko helotti heidän päänsä päällä, ja kuin unessa eivät he nähneet varjojaan. Aika tuntui aineelta hiljaisessa, terävässä valossa.

— En tule sisään, vastasi Baldo, en tullut sitä varten. Tahdon vain tietää, voitko sinä ymmärtää. Tahdoin katsoa silmiisi.

— Mitäpä niissä muuta nähnet kuin rakkautta, Baldo? Mikä sen olisi muuttanut? Mitä minä huolin kaikesta muusta!

— Niin juuri! Onni niissä hehkuu, ikuinen nälkä. Sinun katseesi imee alituisesti kipunavirtaa sisäänsä. Minä, se sanoo, minä, vaikka kaikki muu hukkuisi.