Sairasraukat kuuntelivat hämmästyneinä, ja heidän väsähtäneet aivonsa ponnistivat turhaan ymmärrystään, mutta hänen äänensä syvyys ja sointu veti heitä puoleensa. He ryömivät hänen luokseen ja suutelivat hänen vaatteittensa liepeitä.
Mielellämme seuraamme sinua, sillä sinä valaiset pimeyttämme. Etkö sanonut meitä rakastavasi? Kuinka voit niin sanoa? Sano se uudestaan, se lämmittää. Jos me vain uskaltaisimme, sanoisimme mekin. Mutta tue sinä meitä, me emme jaksa.
Baldo vuodatti heille uuden, kummallisen huumaavan tunteensa itkien ja epäröimättä hyväilevin sanoin.
Niin olkoon, sanoi hän. Kuulkaa nyt, mitä meidän on tehtävä. Se, joka on nääntymäisillään taakkansa alle, ottakoon lisää kannettavakseen, niin me kaikki häntä siinä autamme. Me hautaamme kuolleet ja vartioimme taintuneita, me haemme suojaa ja kokoamme luoksemme kaikki harhailevat. Nuo terveet raukat, jotka niin raukkamaisesti ovat sulkeutuneet sisään peloissaan ja kovasydämisyydessään, heidät me herätämme ja pelastamme. Tästä tulee uusi maa, eikä kukaan saa jäädä helvetinkaltaiseen sokeuteensa. Kärsimyksen, ainoan tosiolevaisen pohjalle me asetumme veljinä asumaan, ei mikään meitä pelota, meidän katseemme tyyntää ja avartaa kaiken. Ja kuolema on meistä rauhallisin ja suloisin kaikesta, sillä kun siihen avoimin silmin vaivumme, tuntuu meistä kuin meri silenisi myrskyn tauottua. Aallot, jotka luulivat olevansa jotain itsessään ja haluissaan, laskeutuvat suloiseen lepoon syvyydessä.
Ja sitten? Autuusko, ikuinen onniko?
Hän katsoi kysyviin käsittämättömästi hymyillen. Sen jätämme Jumalan huomaan, hän vastasi. Kuka mittaa sanoin hänen ajatuksensa? Älkäämme antako saman tulen syttyä meihin ylhäältä, jota me sammutamme alhaalta. Pysykäämme siinä, minkä ymmärrämme, tuskassa ja voimassa, joka sen voittaa. Se tulee Jumalasta, mutta mikä sen yli käy, sitä emme täällä voi käsittää. Rakastakaamme ja auttakaamme aina toisiamme. Alkakaamme heti, sillä hätämme on suuri.
Niinkuin öinen vaeltaja vaipuu nääntyneenä maahan ajatellen: En jaksa enempää. Minne menen? Vaikka tien löytäisinkin, en jaksaisi enää liikauttaa jalkaanikaan — näkee äkkiä valontuikkeen jostain asunnosta sattuvan silmäänsä ja aivoihinsa, kuin se olisi sisältäpäin syttynyt, ja syöksyy pystyyn sanoen: nyt minun täytyy päästä eteenpäin, maksoi mitä maksoi, viimeisillä voimillanikin, samoin kävi Baldoa ympäröivän joukon, kun se heräsi lamaannuksestaan. Kun huoneisiinsa sulkeutuneet terveet ihmiset näkivät ulkopuolella vallitsevan järjestyksen ja rohkeuden hurjan, avuttoman epätoivon asemesta, häpesivät he heikkoa kovuuttaan, joka oli vain pahentanut onnettomuutta. Sekasorto järjestyi inhimilliseksi elämäksi, joka kyllä vielä oli raskasta ja vaarallista, mutta jota kannatti varma vakaumus siitä, että oli saatu pelastetuksi elämääkin kalliimpi.
Baldo lähetti palvelijansa kotiin, mutta ilman minkäänlaista tervehdyssanaa. Hänen piti vain kertoa mitä oli nähnyt. Itse hän lupasi saapua jäljestäpäin niin pian kuin voi. Nyt ei ollut Miniaa ajatteleminenkaan. Hän oli niin kaukana, kuin olisi kuulunut kokonaan toiseen maailmaan.
Kun Minia sai kuulla mitä oli tapahtunut, tuntui se hänestä tyhjältä puheelta. Hän ei voinut muuta saada eläväksi mielessään kuin Baldon olennon, kaikki muu haihtui olemattomiin. Hän kaipasi niin, että teki kipeää, ja hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän ajatteli kohtaamista. Hän tulee pian ja selittää kaiken, ajatteli hän, ei hänen tarvitse selittää mitään. Hän tulee vain, ja silloin kaikki muu lakkaa olemasta. Mitäpä menneisyydestä silloin kun onnenhetki on käsissä.
Vihdoin hän tuli.