Hän tuli yhä kurjempiin seutuihin. Merenrantamaihin, joitten rämeistä levisi tauteja ihmisten mustuneeseen vereen. Merirosvot olivat ensin käyneet siellä ryöstämässä ja jättäneet jälkeensä ruttoa ja pitaalitautia. Nyt se oli nopeasti puhjennut kauheaan kukkaansa. Ne, joilla oli vielä terveyttä ja omaisuutta, liittyivät yhteen ja suojelivat asein itseään. He olivat sytyttäneet tuleen sairasten asunnot ja ajaneet heidät suolalammikoille ja ruoikkoihin. Tukahduttavassa auringonpaisteessa lepattivat liekit verenpunaisina ja hupenivat vähitellen avaruuteen. Oli kuin olisi hävityksen outo voima suorastaan muuttanut kiinteät esineet mustaksi savuksi ja kierteleväksi ilmaksi. Kauempana loisteli meri tummansinisenä, metallimaisena purppurahohtein, ja välkkyvästä suolahiekasta nousi harhanäkyjä, jotka kertoivat kaukaisista oudoista ihmemaista.
Baldoakaan ei tahdottu ottaa vastaan, sillä pelättiin hänen tuovan tartuntaa tullessaan; naurettiin vain hänen asialleen. Mene matkoihisi koristuksinesi ja huveinesi, sanottiin, täällä ne eivät ole paikallaan.
Mutta sairaat kulkurit saarsivat hänet kuin kärpäset haavan. He olivat inhottavan näköisiä päivänvalossa. Muutamat värisivät helteessäkin vilusta, silmät pyörivät mustissa kuopissaan, suonet riippuivat käsivarren luissa kuin höllät nuorat. Kuumehourion kauhut ahdistivat heitä vielä, he pälyilivät taakseen, kuin jotain raskasta olisi aina ollut heidän päälleen kaatumassa, ja itkivät kauhuissaan. Toisilla oli vertavuotavassa, halkeilleessa ihossaan kuin kuivuneen saven jättämiä vaaleansinisiä pilkkuja; niistä paikoin kuolema heitä jäyti. Väliin oli surma painanut koko kasvot suuhunsa ja heittänyt ne luotaan muodottomana kasana; ne muistuttivat mätänevän eläimen kalloa kammottavan valkeine, loistavine hampaineen. Niiden silmämunat olivat kuin pilaantuneen munanvalkuaisen ympäröimät, muutamilta oli valo iäksi sammunut. He puistelivat varoittaen kalistimiaan ja ojentelivat puumaljojaan, mutta kukaan ei heitä enää pelännyt eikä säälinyt. Ei kellään ollut antamistakaan, oli kuin koko maailma olisi pitaalin saastuttamana kohottanut kerjäävää kättänsä kohti tyhjää avaruutta. Mutta pitaaliset makasivat tien varsilla pöhöttyneine, mustansinisine ruumiineen ja sadattelivat elämäänsä, joka paloi heissä vain sammumattomana janonliekkinä.
Antakaa, he huusivat tai uikuttivat, antakaa! Eivät he enää tienneet itsekään mitä pyysivät. Kaikki, mitä ihmiskäsi voi saada ja lahjoittaa, ei olisi voinut lievittää heidän hätäänsä, yhtä vähän kuin se olisi voinut sammuttaa maan sisässä palavaa tulta.
Silloin Baldo raastoi esiin säästetyt aarteensa sirotellen ja heitellen ne ihmisjoukkoon. Hän ei tehnyt sitä hyväntahtoisuudesta, hän tahtoi vain päästä niistä erilleen kuin vihattavasta tyhmyydestä. Kun kaikki oli lopussa, katseli hän ympärilleen; siinä kaikki, mitä minulla on antaa! Ja hän ajatteli hyödyttömän häpeän valtaamana, mutta kuitenkin vapautuneena: Nyt voin palata kotiin Minian luo! Siellä voin unohtaa, siellä voin taas olla onnellinen, siellä voin olla vielä hyvä. Ensin täytyy pitää huolta itsestään ja omista asioistaan ja sitten vasta uhrata voimiaan riittämän mukaan muille.
Mutta hän sai nähdä näyn, joka ennenkuulumattomalla voimalla hänet valtasi; hän ei voinut siitä irtautua.
Vilutautiset kietoivat kuihtuneiden jäsentensä ympärille hänen harsonsa ja silkinkappaleensa ja värisivät koristuksissaan, joiden kiilto ja vaaleat kukkasvärit säteilivät päivänpaisteessa. Se loi heidän kasvoilleen vielä aavemaisemman kalpeuden, suu vääntyi lapsellisen ihmettelevään, avuttoman hassahtavaan nauruun, hampaat kalisivat suussa, ja horkka helisytti myssyjen tiukuja. Pitaaliset heittivät luotaan kalistimensa ja särkivät maljoihinsa ihomaali- ja voidetölkit. He maistelivat siitä sylkien sen taas suustaan, voivottivat ja kiroilivat antajaa. Sitten he huomasivat, että se teki ihon pehmeäksi, ja rupesivat sillä itseään voitelemaan, öljy valui pisaroiden heidän verisistä silmäkuopistaan, poskien saasta peittyi heleihin ruusuihin, sula rasva paistoi inhottavan näköisenä visvasta ja haavoista. Muutamat olivat ottaneet soittokoneita ja hypistelivät sormiensa tyngillä hopealla ja helmiäisellä silattua puuta, he näppäilivät kieliä tuskasta vavahtaen, mutta sointu houkutteli heitä koettamaan uudestaan. Sokeat olivat jääneet ilman, he kuuntelivat ääniä ja itkivät. Siinä saattoi ilmetä katkeruutta, sillä he ymmärsivät, että jotakin oli kulkenut heidän tyhjäin kättensä ohi, mutta se voi myös aiheutua entisten aikojen muistoista. Mutta Baldosta tuntui, kuin kaikki soitto, mitä hän elämässään oli kuullut, nyt vasta esiintyisi oikeassa muodossaan näissä kärsimyksen soittamissa heikoissa, nyyhkyttävissä äänissä. Kaikki olikin vain surua, kauhua ja pimeässä haparoimista; kaikki leikki ja loisto oli valhetta ja pahaa; tyhjänä ja kammottavana näki hän nyt syövyttävässä valossa sen oikean karvan.
Äänet ympäröivät taas hänet:
Meitä palelee, vaikka olet puettanut meidät juhlapukuun. Haavojamme kirvelee ihomaali. Sinun soitintesi valitus herättää meidän tuskamme. Oma kalistimemme sopii paremmin tanssiamme säestämään. Meidän on nälkä, me janoomme, anna meille jotain!
Silloin Baldo kumartui äkkiä maahan hurmion valtaamana, otti molemmin käsin valkeata hiekkaa tieltä ja sirotti sitä hiuksiinsa. Sitten hän jäi seisomaan kädet ojennettuina sinistä, sädehtivää taivasta kohden. Nyt olen kuten tekin, sanoi hän, tomu tomussa. Minulla ei ole mitään. Olen vihkinyt iloni sille, jolle se kuuluu, nyt luovun siitä tässä. Samoin luopukaa tekin kaikesta, mitä olette saaneet! Ei se kelpaa mihinkään. Nyt tunnen itseni niin kevyeksi. Rakastan teitä kaikkia. Nyt en pelkää mitään. Koettakaamme, emmekö voi avartaa ja kirkastaa kärsimyksemme maailmaa paljoa suuremmaksi kuin tuo on, jota taivaan kova, ahdas laki painaa. Kaikki, mitä se sisältää, on rajoitettua, himoavaa, se etsii omaansa, raatelee ja on raadeltu, tappaa ja tulee tapetuksi. Se ei käsitä, että sama veri virtaa kaikkien suonissa. Nyt putoaa peite silmiltäni, nyt minua palelee teidän vilunne, nyt teidän haavanne minussa kirvelevät. Mutta nyt, kun otan tuskan omakseni, nousen samalla sen voiman siiville, joka minun tuskaani on kantanut kautta aikojen. Olemukseni harhasta olen vapautunut, olen valveutunut unesta ja päässyt kauhusta. Olen vapaa. Tulkaa luokseni, niin tulette tekin vapaiksi.