Heitä oli kaikkialla; varjomaisen keveinä ja nopeina he kulkivat, kuin leikkiin väsymättömät lapset. Muutamat puhuivat hymyillen, ja sanat liehuivat iloisessa hurmiossa, kuin mehiläiset viinirypäleitten ympärillä. Katsokaa meidän autuuttamme, he sanoivat, katsokaa, ei ole olemassa mitään kovaa. Sitä oli vain sinun pelossasi ja ahtaudessasi. Tuulet puhaltakaa, valot säteilkää! Pilven vaihteleva maailma on meidän. Toiset ojensivat laihoja käsiään sanoen: antakaa, ja kun lahja oli uponnut harmajaan pussiin, kuului heidän kiitoksensa kaikessa nöyryydessään ihmeellisen jäähdyttävältä. Tuntui siltä, kuin he olisivat sanoneet: näetkös se on poissa, se ei ollutkaan mitään. Sinä ammennat tyhjyydestä tyhjää, käsiisi et saa mitään. Anna itsesi! Rajoitus ei ole mitään, vaikka se niin luulee, Jumala vain on olemassa. Hänen rakkaudessaan lakkaa kaikki muu, minä asustan jo siinä. Samoin kuin tomu auringonsäteessä, liitelee minun olentoni tuhka hänessä. Sinäkin olet hänessä, kun katselen sinua. Ja heidän sisäänpäinkääntyneessä palavassa katseessaan hehkui hävityksen kauhu, onni ja vapautus.
Baldo oli ennen katsellut heitä kaikkia halveksivalla säälillä, kuten viisaat ja hyödylliset ihmiset katselevat hulluja. Heidän maailmaansa ei hänen omastaan ollut siltaa, eikä hän sitä halunnutkaan; almulla hän oli irroittanut heidät ajatuksistaan. Mutta nyt, kun hän seisoi Minian rinnalla ja antoi onnessaan kaksinkertaisesti, usein enemmänkin, saattoi hänet vallata levottomuus. Hänen sokean, maallisen kaipuun täyttämässä olennossaan oli jotain näkevää, joka kärsi. Nuo tuossa, he olivat näkeviä, mutta eivät kärsineet harhaillessaan siteittä, kodittomina, omistaen kaiken, olematta itse kenenkään omia.
Mutta Minia heitti lahjat heille, niinkuin heitetään kiviä veteen. Nälkä se luo hourion heidän silmiinsä, hän sanoi. He tuijottavat kuin nuoret haukat, joilta verho on poistettu, sitten kun ne on kauan pidetty ruuatta pimeässä, jotta kesyttyisivät. Mutta noilla ei ole siipiä, eivät he ulotu jalkoihinikaan.
Baldo ei voinut lausua hänelle mitä ajatteli, hän ei voinut edes selvästi ajatella. Hän liitti yhteen välähdyksen sieltä, toisen täältä ja odotti, että kaikki kerran tulisi heille molemmille valoisaksi ja helpoksi käsittää. Sillävälin eli hän kaksinaiselämää, hymyilevänä ja unohtavana Minian kanssa, yhä uneksuvampana ja mietteliäämpänä erillään ollessaan. Mikä hänessä oli hentoa, se tuli hennommaksi ja aremmaksi, ja onnenkin kosketus teki sille kipeää, mutta ajatus kasvoi voimakkaammaksi ja järkkymättömämmäksi. Hänessä kokoontuivat kaikki sisäiset voimat keskinäiseen taisteluun.
Kerran täytyi hänen lähteä erääseen toiseen kaupunkiin kauppamatkalle. Hänellä oli kallisarvoinen satulalasti itämaisia juhlapukuja, silkkejä ja harsoja, taidokkaasti valmistettuja, tiukupäisiä lakkeja, pieniä pulloja, täynnä hyvänhajuista nestettä, sekä muutamia taorbeja ja luuttuja. Kaikki oli sellaista, mitä rikkailla ja huolettomilla ihmisillä oli tapana ostaa häihin ja juhliin, se oli olemassa vain ihailtavaksi, kadehdittavaksi, loistaakseen, tuoksuakseen ja helistäkseen. Baldo tunsikin itsensä rikkaaksi ja hilpeäksi kulkiessaan hämärässä vuoria kohti, jäljessään palvelija ja molempien ratsastajien välillä kuormamuuli turvallisena ja rauhallisena. Minia oli ollut hyvin suruissaan ensimäisestä erosta, mutta oli hillinnyt itsensä hyvin eikä ollut antanut huomata, kuinka kaikki tuntui hänestä ilman Baldoa tyhjältä ja käsittämättömältä. Itse tämä ei tiennyt, matkako vai pikainen paluu tuotti hänelle suuremman huvin. Aamuaurinko kohosi kirkkaana ja suurena, vapaana autereista vuorten sinisille huipuille, tuuli puhalteli tavallista pikaisempana leikitellen pistävässä, mutta keveässä aamuhelteessä; illalla laskeusi viileys nopeasti ja hiljaisesti maahan, niinkuin rauha nukkuvan lapsen yli. Joskus saattoi matkata pitkän aikaa ilman muuta viittaa kuin tähtihohteen valaisemat tiet; väsymyskin tuntui silloin keveältä herpaukselta, ja ajatukset jäivät puoleksi tajuttuina taaksepäin niinkuin hiljaisten aaltojen lipinä öisellä purjehduksella. Oli ihanaa ja vapaata kulkea näin.
Kun Baldo saapui perille, ei hänen tavaroillaan ollutkaan niin suurta menekkiä, kuin hän oli toivonut. Kaupungissa vallitsi levottomuus, vallanpitäjät olivat herättäneet vihaa, ja nyt valmistuttiin hiljaisuudessa taisteluun heidän mielivaltaansa vastaan. Ei kukaan ajatellut juhlia, kaikki nyökäyttivät hänelle synkästi päätään, kuin olisivat sillä sanoneet: Mene Jumalan nimessä! Laittau pois rihkaminesi! Sinulla olisi pitänyt olla arvokkaampaa ja kestävämpää tavaraa. Täällä taistellaan kohta elämästä, vieläpä enemmästäkin, oikeudesta.
Kyyhkyset parveilivat kirkontorneissa olevien pesiensä ympärillä, ikäänkuin olisivat jo aavistaneet, kuinka kumean hurjasti malmi oli laulava silloin kun karkeat kädet vaalenevat nuorasta tempoessaan. Varjot peittivät kujia ja porttiholveja raskaina kuin ukkospilvet, jotka ovat pakahtumaisillaan terävän valkeiksi välähdyksiksi. Sepät seisoivat alastomina pajoissaan myöhäiseen yöhön takoen hehkuvanpunaista rautaa.
Baldo kiiruhti edelleen. Hän ei enää tuntenut itseään niin rikkaaksi ja onnelliseksi.
Hän tuli toiseen maahan. Siellä oli kulku tukalaa ja raskasta. Keväällä ei ollut satanut; kaikki oli nyt helteen polttamaa. Aurinko nousi ja laski tiilenpunaisessa tomussa, taivaan tummenevasta sinestä näytti valo purkavan liekehtiviä kipunoita. Jokien kuivat uomat hohtivat halkeillutta maatakin keltaisempina, puista oli käden ulottuvista karsittu lehdet karjanrehuksi, ja nyt ne törröttivät paljaina kuin rankaisevat vitsat. Muutamissa kiipeili vielä mustia olentoja, jotka panivat henkensä alttiiksi viimeisestä vihreästä, toisissa riippui ruumiita korppien ja variksien ympäröiminä, sillä hätä oli aiheuttanut rikoksia, ja mikä tahansa, joka kannatti ihmisen painon, sai käydä hirsipuusta. Ilma oli inhottavan löyhkän myrkyttämää. Vanhemmat kulkivat kerjuulla, ja kun eivät saaneet mitään ilmaiseksi, möivät he lapsensa ostajien mielitekojen ja paheen orjiksi pelastaakseen edes heidän henkensä ja saamillaan rahoilla ylläpitääkseen jäljellä olevia.
Baldo antoi kaiken, mitä hänellä oli, ja osti lisää, milloin sai. Pian loppuivat varat, eikä kukaan huolinut hänen kauppatavarastaan. Hän ei voinut palata takaisin, vaikka olisi tahtonutkin; hänen täytyi kulkea eteenpäin mahdollisimman joutuisasti, vaikka hän nyt yhä suurenevalla tuskalla ikävöi rauhaan, onneen ja Minian luo. Hän kovettui kaikesta kurjuudesta, mitä näki, ja hän koetti terottaa välinpitämättömyydestä itselleen puolustusasetta, mutta kun hän tunsi, kuinka hyvin se onnistui ja kuinka sydämen ympärille muodostui kova kerros kuin kuollut maa, heräsi hänen levottomuutensa. Jotakin hehkui ja paloi hänen sisimmässään; hän rupesi pelkäämään mitä siitä kehkeytyisi. Kalpeana, vaieten hän ratsasti epätoivon rohkeudella ja kohotti keppiään uhkaavasti, jos joku tahtoi häntä pidättää valituksellaan, mutta hänen katseensa oli sitäkin pelottavampi. Se oli avuton ja kauhea kuin eläimen, jota on ahdistettu äärimmilleen ja pakotettu taisteluun vastoin sen luontoa.