— Sinun mielestäsi loistavat koruni kauniisti, sanoi Minia, — siksi et minua heti tuntenut. Sinun piti pysähtyä katsomaan, kuka se oli. Katso nyt minua tarkkaan, sillä viimeisen kerran ehkä näet minut. Minun täytyy lähteä täältä, en tiedä miksi tai mitä varten. Sinä jäät tänne, sinä. Minua melkein kaduttaa, että tulin tänne karkoittamaan sinut auringonpaisteesta, jossa niin mielelläsi kylvet saatuasi palella pimeissä koloissa. Pian se tulee lämpimämmäksi ja sinä saat vielä enemmän siitä nauttia. Sinun on hyvä olla, ja sinä iloitset koko maan keralla. Mutta älä katsele minua niin viisastelevan viekkaasti. Minä käyn onnea kohden, kuten minulle sanotaan. Ehkä minä vielä siitä pidänkin. Nyt minua huudetaan, ole sinä rauhassa. Sinua ei kukaan häiritse.
Pian sen jälkeen kulki hymyilevä, kirjava hääsaattue polkua alas ja katosi kaupunginportin varjoon.
Mutta Minia rakastui heti rajattomasti mieheensä ja antautui rakkaudelleen koko sillä hehkulla, joka paloi hänen kuumassa, herkässä veressään. Voi sanoa, että hän putosi siihen kuin rajattomaan kuiluun. Usein sattuu, että ne, jotka syöksyvät korkeudesta, kadottavat tavallisen tajuntansa aikarajoituksineen. He tuntevat sen sijaan kokonaisesti, ja samalla muuttuu heistä kaikki, mitä he ennen ovat kokeneet, rikkaammaksi ja merkitsevämmäksi kuin he ovat osanneet aavistaakaan, vieläpä kuolemakin, jonka he tiesivät odottavan tuolla alhaalla, on heistä tyhjää epätodellisuutta ja valhetta.
Siltä tuntui usein Miniasta, mutta hänelle oli nykyhetki niin mittaamattoman suuri.
Hän ei kaivannut entiseen elämäänsä, hän ei sitä edes muistanut. Baldo oli hänen aurinkonsa, tuulensa ja avaruutensa, ja hän sulautui kaikkeen tähän kokonaisemmin ja vapauttavammin kuin koskaan. Hän nautti ylpeänä itsestään kuin uudesta maailmasta, jonka voi lahjoittaa pois kuin kuningatar valtakuntansa.
Kun Baldo joskus ei täyttänyt hänen ajatuksiaan, katsoi hän kummastuen, mutta utelematta ympärilleen. Kaikki oli pientä, sekavaa, vierasta; hän ei siitä mitään saanut. Ihmiset olivat rauhattomia kuin häkkiin suljetut linnut; pieni levottomuus, pieni toivo ajeli heitä sinne tänne. Jos he ilmaisivat iloaan, kuulosti se kirkuvalta kuin houkuttelulintujen viserrys; pohjalla piili heikkous ja itku. Hän näki myös paljon rumaa. Himokkaita katseita, jotka painuivat maahan häpeästä tai kovettuivat julkeiksi, matelevaisuutta enemmän omistavaa kohtaan, kateutta ja vihaa takanapäin, itaruutta poimittujen murujen omistamisessa, kuiskauksia, naurua ja likaa. Sillävälin ystävällisyyttä, joka puhui: olemmehan kaikki yhdenarvoisia, lämmittäkäämme toisiamme kolkossa maailmassa, näyttäytykäämme hyviksi, jollaisia meidän pitää olla! Saamme siitä kerran hyvää palkaksemme. Ei kukaan seurannut luontoansa välittömästi ja vilkkaasti kuten nuo pienet siivekkäät olennot, joita hän oli ymmärtänyt. Kaikki ne olivat rehellisiä, olivatpa sitten heikkoja tai vahvoja. Hän katsoi kaikkea ikäänkuin korkeudesta olematta siinä itse mukana. Mutta kun hän niin vähän siitä välitti, ei hän ollut millänsäkään, hän vain hymyili omalle onnelleen, siksi hänestä pidettiin ja hymyiltiin vastaan, niin ettei hänen rauhansa häiriytynyt. Hänellä ei ollut paljoa tekemistä, sillä muut pitivät huolta talosta. Aika ei kuitenkaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä hän oli tottunut lepäämään itsessään. Ja kun Baldo tuli, oli elämä taas uutta ja suurta.
Mutta Baldon onni oli toisenlaista, levottomampaa. Hänen olentonsa ei ollut kokonainen niinkuin Minian. Vaikka tämä ei ollut sitä huomannut, oli se kokoonpantu useista osista; siinä oli voimaa ja heikkoutta, tervettä ja sairasta, itsekästä ja vienoa, se oli samanlainen kuin tuo kansa, jota hän halveksi, ymmärtämättä sitä. Baldon sisimmässä oli uinunut rinnakkain monta kieltä, ja kun ne heräsivät soimaan täysin voimin, värähtivät kaikki yhdessä, etsien sointujaan. Ainoastaan naiselle voi rakkaus olla kaikki kaikessa, sillä luonto itse on pitänyt huolen siitä, että se lapsessa liittyy taas kokonaisuuden elämään. Rinta, jonka kauneus näytti olevan vain hurmausta ja iloa varten, on antava lämpöä ja ravintoa uikuttavalle avuttomuudelle.
Mutta Baldon tunne Miniaa kohtaan sisälsi paitsi liekin hehkua myös sen valoa. Ja valo tahtoo levitä, heijastaa ja taittua, antaa loistetta ja kutoa yhteen. Mahdollisimman kauas tahtoo se säteillä, sen paratiisia eivät mitkään muurit rajoita. Mutta missä ajatus on mukana, siellä ei ole paratiisia.
Niin väijyi ensi hetkestä elämän vakavuus ja vastuunalaisuus näitä molempia, joiden intohimo oli puhkaissut sen alhaisuuden ja kylmyyden kaihin, joka peittää useimpien katsetta. Minia ei huomannut siitä mitään, mutta mies joutui mietiskelyn valtaan joka kerta kun lähti hänen luotaan.
Kuta syvemmäksi ja hellemmäksi hänen rakkautensa kävi, sitä enemmän se tahtoi sulkea piiriinsä; kuta selvemmin hän tajusi yhden, sitä laajemmalle tahtoi hänen ajatuksensa ulottua. Kaksi maailmaa piti saada sopusointuun itsensä ja toistensa kanssa, sisäinen ja ulkonainen, jotka molemmat olivat hämmentävän suuret ja molemmat niin monesta kokoonpannut. Toisen suhteen ei kukaan voinut häntä auttaa. Ja se oli hänen sielunsa polkuineen, joita hän ennen oli ajattelemattomasti kulkenut, mutta joiden vierillä nyt aukeni huimaavia kuiluja; paljon siinä oli valoisaa, mutta enemmän pimeää ja uhkaavaa. Toinen maailma oli juuri näihin aikoihin tullut selvitetymmäksi ja tunnetummaksi kuin koskaan ennen. Myrsky sitä huojutti, se paloi tulessa ja avasi sisimpänsä. Fransiskus oli rakkaudessa omaksunut sen katkeran tunnussanan; kun toiset olivat taistellen tavoittaneet rohkeutta voidakseen kantaa kuormansa, oli hän ottanut kaiken, mikä oli raskasta, syliinsä. Hän oli vihkiytynyt kärsimykseen, köyhyyteen, hätään ja ylisti lakkaamatta morsiamensa ihanuutta. Nämä olivat ensimäisten kerjäläismunkkien, "pienten veljesten", ensi innostuksen aikoja.