Hän käytti niitä pyyntivälineenä; silloin tällöin toi hän ne päivänvaloon asettaen ne liimasaittojen keskelle. Siinä ne pysyivät liikkumattomina, kuin olisivat auringonsäteet sitoneet ne kiinni, ja tirkistelivät ja räpyttelivät suurilla, viekkailla silmillään. Ei voinut nähdä mitään hullunkurisempaa kuin niiden pyöreäpäiset, kömpelöt ruumiit. Mutta pikkulinnut eivät käsittäneet sitä hauskuutta, vaan tulivat kauhuihinsa nähdessään vilahdukseltakaan näitä pimeyden julkeita, julmia ryöväreitä. Ne kutsuivat toisiaan kimeästi avukseen ja tulivat joukoissa pilkkaamaan ja solvaamaan — ja tarttuivat liimasaittoihin.
Kerran lähetettiin pikku Minia hakemaan pöllöjä. Hän kiiti pitkin ahtaita käytäviä ja varoi hipaisemasta muurien kylmää salpietarijauhoa. Hänestä tuntui, että valonsäde kuljetti häntä eteenpäin, ja hän koetti astua himmeää, liehuvaa varjoaan muualle kuin jalkoihin. Jos hän käänsi päätään, näki hän kuinka ovenaukko kävi pieneksi ja teräväksi kuin avaimenreikä, josta auringonvalo tunkeutuu. Se muistutti paratiisin pilkkua katsottuna helvetin ja kiirastulen mailta, niin kaukaiselta se näytti, ja häntä karmi tätä ajatellessaan. Kun hän taas katsoi eteensä, oli pimeys entistä mustempi, ja sen keskeltä säihkyi pari parin vieressä pyöreitä, hurjia, vihreitä tulisilmiä.
Silloin hän joutui suunniltaan säikähdyksestä, vaikka tiesi mitä ne olivat. Pimeys oli tähän asti ollut hengetön, mutta nyt se näki ja eli kauheana, vihamielisenä voimana, ja päivä oli saavuttamattoman kaukana. Kesken kirkaisuaan hän tunsi sydämensä pysähtyvän, ja hän kaatui kuin ammuttu lintu; jollei hän olisi pyörtynyt, olisi hän kuollut. Kun Lando meni häntä hakemaan, löysi hän hänet aivan jäykkänä kivilattialta ja vasta päivänvalossa hän sai virkoamaan pienen ruumiin.
Siitä ajasta alkaen tyttö pelkäsi pimeyttä ja kaikkea mikä siihen kuului. Hänen leikissään oli jotain kiihkeätä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut menettää minuuttiakaan päivästä, ja hämärän tullen oli hän niin väsynyt, että vaipui heti uneen aivan kuin pienet ystävänsäkin piilottaessaan päänsä siiven alle. Samoin kuin nekin saattoi hän tulla levottomaksi ilman huomattavaa syytä, tuulahduksesta, joka ennusti uutta vuodenaikaa, uusia tapoja ja kaipuuta, pilvestä, joka kulki auringon editse, typö tyhjästä. Mutta itse hän ei sitä ajatellut, ja tuskin toisetkaan, ja hän varttui tuntien olevansa hyvin onnellinen.
Kun hän tuli naimaikään, ryhtyi Lando heti valitsemaan hänelle miestä. Hänen täytyi niin tehdä, vaikkakaan ei mielellään olisi tahtonut hänestä luopua. Kosijoista ei ollut puutetta, sillä Landon asema oli hyvä ja huhu tytön kauneudesta oli kulkenut hänen asuntonsa juurella olevan pikkukaupungin ulkopuolellekin. Tähän kaupunkiin Lando kuitenkin pysähtyi, ettei joutuisi kovin kauas tyttärestään. Hän valikoi vävyksi nuoren Ubaldo-nimisen kauppiaan, joka oli hyvästä suvusta ja hyvän näköinen. Nuoret liitettiin toisiinsa kädenlyönnillä, ja Baldo sai luvan istua heidän luonaan niin usein kuin halusi tänä lyhyenä aikana ennen häitä.
Hän rakastui heti palavasti Miniaan eikä ollut iltaakaan poissa. Hän tahtoi sanoa hänelle tuhansia seikkoja hänen kauneudestaan ja kuinka hän ikävöi häntä omakseen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta, sillä he eivät koskaan olleet kahden. Lando puheli, ja koska hänen sanavarastonsa tuli käytäntöön ainoastaan ostajien kanssa tekemisissä ollessa, kiitteli hän nytkin jaloja lintujaan, kertoi kuinka oli pyytänyt ne ja saanut viihtymään, kuinka kauniita ne olivat ja kuinka paljon arvoiset. Baldo kuunteli, nyökkäsi ja myönteli, mutta hänestä tuntui siltä, että oli aina kysymys Miniasta ja onnesta. Hänen silmänsä hohtivat Miniaa kohden kilpaa leiskahtelevan tulen kanssa, hellinä, nöyrästi jumaloiden, väliin hurjasti riemuissaan omistamisen toivossa. Minia istui hiljaa ja vastasi harvoin hänen katseeseensa. Hän tiesi, että ilmapiirinsä oli vaihtunut, mutta ei ymmärtänyt sitä uutta, joka oli siihen tullut. Hän näytti yhtä koskemattomalta, yhtä mahdottomalta vangita.
Hääpäivänä, kun hänet oli puettu juhlakomeuteensa ennen vieraitten tuloa, meni hän muurin ulkopuolella olevalle mäelle ja katseli ympärilleen. Nyt vasta johtui hänelle mieleen, että hän tuli vaihtamaan kotia, ja katsoessaan alas uutta kohti hän huomasi, kuinka toisenlainen tuo pieni ruskea ja ahdas kaupunki oli kuin avaruus täällä ylhäällä. Oli talvi, ja tuuli leyhähteli keveänä ja vapaana hänen päänsä ympärillä. Ohuessa auringonvalossa kimalsivat korut hänen rinnallaan. Oli suloista ja raikasta seisoa siellä.
Tuolla alhaalla on ihmisillä niin ahdasta, hän ajatteli. He peittävät toisensa rakennuksillaan ja varjoillaan. He katsovat toisiinsa aivan kuin jokaisella olisi toiselta jotain odotettavana. Mitä heillä lienee annettavaa, miksikä he niin kerjäävät ja houkuttelevat? Täällä on olo tyyntä, ylevää, hyvää.
Talviruoho satakaunoineen loisteli hienona ja valjuna, ja vaalea kalkkimaa paistoi sen lävitse. Vaikka jalkain alla oleva maa oli lujaa, ei tarvinnut kauaskaan katsoa, ennenkuin se näytti keveältä kuin maidonvalkea ilma. Kaikki nousi keinumaan avaruuden heijastelevaan valoon.
Aivan Minian läheisyydessä luikerteli pitkä, viheriä käärme kivikasaa kohti ja päästyään varmaan piilopaikkaansa nosti päätään ja katsoi uteliaasti häntä. Se oli kaunis, vaaraton eläin, jalokivenhohtoinen ja kirkassilmäinen. Sellaisessa valepuvussa esiintyvät haltiasatujen ihmisille suopeat luonnonvoimat. Minia muisti tämän, ja yhtä liikkumattomina he nyt silmäilivät toisiaan.