Kun poikaset olivat harjoitetut valmiiksi, nimittäin ne, jotka eivät olleet surreet itseään kuoliaaksi, myytiin ne, ja Minia saattoi terävällä katseellaan nähdä niiden kohoavan korkealle, kun metsästysseurue mutkitteli tasangolla. Saattoipa hänen korviinsa kantautua ilohuutojakin ja torventörähdyksiä. Ne olivat ylväitä hetkiä.
Lieneekö sitten Minia siihen määrään eläytynyt leikkitoveriensa maailmaan, että se oli hänen olentoonsa painanut leimansa, vai ympäristökö lienee vaikuttanut niin sielläkävijäin mieliin, että kaikki, jotka näkivät hänet, hämmästyivät ensi silmäyksellä.
Siinäpä on kallisarvoisin lintusi, Lando, sanoivat he hymyillen leikinlaskulleen. Mitä sillä aiot tehdä?
Isä silitti hänen päätään nopealla, hermostuneella liikkeellä, johon oli ammatissaan tottunut.
Saadaan nähdä, vastasi hän ylpeänä ja hämillään, saadaan nähdä, mitä siitä tulee. Pois se ei ainakaan voi lentää. — Mutta siltä juuri näytti hänen pieni keveä olentonsa ja arat liikkeensä.
Älä ole niin varma siitä, Lando, varoitettiin hymyillen yhäti. Kerran tulee houkuttelija.
Kauimmin säilyi heidän mielessään tytön katse.
Se ei ollut rauhaton eikä arka, kuten olisi odottanut; suurena ja loistavana se avautui katsojalle, ikäänkuin varmana siitä, ettei sen omaan maailmaan voitu ylettää. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan kuvastelevat ja koskemattomat kuin lintujen. Ne eivät koskaan näyttäneet kyyneltyvän eivätkä saavan liiaksi valoa; ne joivat valoa koko päivän väsymättä ja uneksimatta. Aurinko hehkui niissä pyöreänä kipunana, yhtä kirkkaana ja saavuttamattomana kuin keskellä taivaan korkeaa lakea. Vaikka hän ei hymyillyt eikä laulanutkaan, oli hän aina iloinen ja kevyt, eikä aika tuntunut hänestä koskaan raskaalta.
Yhtä hän pelkäsi: pimeyttä.
Linnan alla oli käytäviä nelikulmion muodossa, ja niistä johti ovia kellareihin. Näissä oli sodan aikaan säilytetty muonaa ja voiton jälkeen ehkä vankejakin. Nyt ne olivat tyhjät, Landolla oli siellä vain pieniä pöllöjä, jotka parhaiten siellä viihtyivät.