Kaupunki seisoi lujana ja ruskeana jyrkän kukkulansa huipulla; järein tukipylväin sen muuri tallasi rinnettä, ja sen sisäpuolella ojensivat korkeat talorivit holvikaaria kadun yli ikäänkuin ystävällisestä avun ja tukemisen tarpeesta. Ne kurkistivat toisiinsa luottavaisesti päähineittensä alta tyytyväisinä siitä, että joka päivä tuli samanlaisena kuin edellinen oli mennyt, eivätkä vähääkään välittäneet ulkopuolella olevasta maailmasta.

Se muuten oli kaunista kylläkin.

Penger penkereeltä laskeusivat oliivilehdot tasangolle hopeanharmaana virtana, joka loisteli ja suhisi tuulessa. Niiden välillä osoittivat teitten valkeat kiemurat ja silmukat maan alenemista, kunnes ne sädemäisinä vihreillä kentillä kutistuivat kokoon. Siellä virtaileva matalauomainen joki häikäisi aalloillaan ja kosteilla kivillään heijastaen aurinkoa. Vasta kun se oli laajentunut niin, että taivas mahtui sen kuvastimeen, saattoi nähdä, ettei se ollut pelkkää valoa, vaan myöskin liikkuvaa, hehkuvaa vettä. Ympärillä oli sinertäviä vuoria.

Vielä korkeammalle kuin kaupunki, erityisellä kalliolla sen takana, kohosi linna nelikulmaisine torneineen ja sälöpiikkisine rintavarustuksineen. Sieltä oli vielä laajempi näköala ympäristöön, mutta taulun yksityiskohdat verhoutuivat loisteeseen ja kuuman ilman aaltoiluun maan yläpuolella. Siellä sai olla yksin auringon ja tuulen seurassa.

Pitkäaikaisen rauhan kestäessä oli rakennus luovutettu eräälle Lando-nimiselle miehelle. Hänellä oli siellä laaja tila oleskella omaisineen, ja hän oli saanut istuttaa kenenkään vastaansanomatta viiniköynnöksiä rinteille ja hedelmäpuita suojatuille pihoille. Vanha linna seisoi siinä iäkkäänä, rehevyydessään punaiset kirsikat muurien takaa pilkistävinä ja pitkät raskaat köynnökset polviin ulottuvina muistuttaen Noakia elonkorjuussa, sellaisena kuin hän oli kuvattuna eräässä kaupungin kirkossa Araratin uhrin ja Khamin kirouksen välillä. Landon varsinaisena ammattina oli kuitenkin linnunpyynti, joka siihen aikaan oli laajaperäinen ja tuottava toimi, sillä siihen ei kuulunut ainoastaan ruuaksikelpaavien ja köyhän kansan häkkilintujen, vaan myöskin ylhäisten kalleimman ylellisyyden, jahtilintujen pyydystys. Hänellä oli vain yksi tytär, Erminia-niminen.

Kun oli niin paljon vankeja vartioitavana, ei vieraita lapsia päästetty linnaan; pikku Minia sai siis kasvaa yksinäisyydessä. Harvoin hän joutui muurien ulkopuolelle, eikä hän tuntenut juuri muuta maailmaa kuin linnut. Mutta ne hän tunsikin sitä paremmin ja piti niistä omalla tavallaan.

Se tapa oli kovanlainen, sillä tottumus oli tutustuttanut hänet lakiin, joka oli voimassa niiden kuten muidenkin keskuudessa: voimakas heikon herra, haukka varpusen, ihminen niiden kaikkien. Innolla hän oli apuna, kun opetettiin petolintuja tarttumaan elävään saaliiseensa, ja hän ajoi pensaikosta jäniksen niiden eteen. Hänen loistavissa silmissään oli vain uteliaisuutta hänen katsellessaan, kuinka Lando teki sokeiksi pienet laulajat, jotka säästettiin toisten turmioksi. Niiden silmäterät puhkaistiin kuumennetulla rautalangalla, niin että tulivat maitomaisen valkeiksi; sitten oli niiden laulu vielä hellittämättömämpää ja kimeämpää, ikäänkuin ne sillä olisivat koettaneet nostaa pois selittämättömän pimeyden. Niiden lauluun väsyi pikemmin kuin toisten. Koko talven ne hyppivät rauhattomina puiden alla olevissa häkeissään. Niiden hoitaminen oli Minian huolena, ja hän olisi mielellään suonut niiden näyttävän iloisemmilta kuin ne olivat. Iloisuus oli muuten niiden suurin lahja.

Ne olivat ilman nopsia, lämminverisiä lapsia, pikaisia rakkauteen niinkuin vihaankin, huikentelevaisia, arkoja ja hurjia. Tulisempina ja nopeammin kuin muut ne elivät elämänsä, lepoa siinä tuskin olikaan. Ne polttivat itsensä pelkästä olemisen riemusta. Niiden laulu oli säkenöivää, liekehtivää ja se synnytti tulirenkaita sulautuessaan väreilevään sineen. Niin, muutamat leikkivät pimeydessään, syventyneinä ja intohimoisemme, uudelleen pitkän päivänsä riemun ja kaipuun, satakielet kaikista kauneimmin. Tähdet paloivat silloin puitten latvoissa, ja tulikärpäset loistivat tuolla alhaalla kuin yön oma kuumeinen valonunelma. Muutamat vaelsivat ohi vain kevät- ja syysöinä. Minia tunsi ajat ja saattoi aavistaa siivenlyönnit maatessaan hereillä ja kuunnellessaan; jälkeenpäin hän joskus uneksi olevansa niiden matkassa. Mutta Lando sai sokeilla houkuttelulinnuillaan monet laskeutumaan kukkuloille, missä ne joutuivat verkkoihin. Silloin Minia sai aamusilla nähdä mitä ne olivat ja kysellä mistä ne tulivat, mihin menivät ja kuinka löysivät tiensä. Lando vastaili niukasti, ja tyttö sai itse arvata ja aavistaa. Silloin tuntui maailma hänestä hyvin suurelta ja ihmeelliseltä.

Merkillisimmät tapahtumat sattuivat kuitenkin kesäisin, kun petolintujen täyskasvuiset, muttei vielä lentokykyiset pojat otettiin pesistä. Lando osti niitä muilta, mutta hänellä oli myös omat verotuspaikkansa. Silloin hän teki pitkiä matkoja vuoristoon. Kun hän tuli kotiin, tuntui vielä hänen vaatteissaan ja kengissään tallatun ajuruohon ja mintun tuoksu, ja korissa olevista vangeista lähti pesässä olleen mädänneen lihan ja mustien veritahrojen tympeä löyhkä. Siihen sisältyi koko metsästyksen riemu ja hurjuus, vuorten auringonpaahteiset aavikot, tuuli ja avaruus.

Väliin sattui, että lintuvanhemmat seurasivat mukana kimeästi kirkuen ja laskeutuivat pihalla olevan ryhmän likelle saadakseen pelottamalla omansa takaisin. Väliin ne pysyttelivät koko päivän korkealla ilmassa, kaareilevissa ympyröissä, terävä katse suunnattuna kaikkeen mikä alhaalla liikkui. Silloin tuntui, kuin olisivat voitto ja voima leijuneet yläpuolella, häikäisevässä auringonvalossa.