Kirstin silmät olivat yhtä avoimet ja suuret häneen katsoessaan, niistä tulvivat kyyneleet eivät sumentaneet mitään, vaan pesivät kaiken puhtaaksi alas virratessaan. Hän ei ajatellut itseään, vaan sitä, mitä oli kuullut noista molemmista. Häntä tässä edessään, joka oli läheisempi kuin koskaan ennen ja jota hän sai arkailematta rakastaa, ja tuota toista, jonka hän myöskin sai omakseen, pitääkseen ja uneksiakseen hänestä. Hän tunsi itsensä rikkaaksi liikutuksessaan, ja hänen suunsa ympärille muodostui äidillinen piirre noita menneisyyden olentoja ajatellessaan, kuten äsken hautakummun ääressä.
Jumala tiesi minkälaisessa ilmapiirissä hän kaiken näkee, ajatteli äiti, ja minkälaiseen kimmelteeseen hän ne sulkee tuolla katseellaan! Ehkä hänen muodostamansa kuva on todenperäisempi kuin minun harkitsemani! Ja hän kiiruhti loppuun saadakseen kaiken ratkaisuun.
— Sain mukautua muiden päätöksiin, sen vain olin varmasti päättänyt, ettei minun lapseni tarvitsisi siitä koskaan kärsiä. Kaikki muu oli nyt sivuseikka, ja minä annoin ajan kulua. Minut lähetettiin ulkomaille, salaisuus säilyi jotensakin hyvin. Saadessani sinut tuli tunteeseeni sinua kohtaan jotain hillittyä, jotain hempeämielisyyden halveksuntaa, joka on minussa oleellista siitä ajasta saakka. Minä punnitsin kaikkea sen todellisuuden mukaan; kaiken, mikä ei ollut ytimeen kuuluvaa, heitin syrjään. Sinusta se on tuntunut kylmyydeltä, olet siitä kärsinyt, mutta sitä saat kiittää, ettet nyt ole ajattelematon lapsi. Maksaa vaivan tarttua itseensä kunnollisesti.
Sieltä nouti minut mies, josta oli tuleva turvani. Kuten tiedät, olimme vähän sukua, ja hän oli ennestään minuun kiintynyt. Enimmin pidin hänestä, ei hänen ritarillisuutensa vuoksi, joka sekin silloisessa tilassani oli arvokasta, vaan sentähden, että hän yksinkertaisesti antoi kaiken olla sinään ja koetti elää elämäänsä iloisesti ja turvallisesti. Niin rakensin tappioni pirstaleille itselleni sopivan elinmuodon, vaikka siitä paljon puuttuikin. Ehkä olin liian suljettu, liian päättäväinen; se kuuluu nyt luonteeseeni, ja minut saa käsittää sen mukaan. Olen tämän puhunut siitä syystä, että näin sanomalehdistä isäsi kuolleen vierailla mailla. Hän on elänyt yksin, tai ainakin yksin kuollut, sillä en näe surevien nimiä ilmoituksessa. Hän lienee ollut hyvin onneton, hän ei saanut juuri mitään aikaan, ei mikään ole hänelle korvannut nuoruuden aikuista tappiota, ja se lienee ollut hyvin katkeraa kantaa. Nyt ei minulla ollut oikeutta vaikenemisellani ryöstää häneltä kaipuuta, jota hän ei koskaan saanut osakseen. Parin vuoden kuluttua olisit saanut tiedon synnystäsi ja tahtonut mennä häntä etsimään. Kuka tietää mitä siitä olisi lähtenyt! Nyt täytyy hänen saada ainoa mahdollinen, lapsen, tuntemattoman varjomainen, haparoiva unelmien kehä muiston varjon ympärillä. Mutta sinä et saa siihen upottautua etkä paeta siihen, niinkuin sinun iässäsi voisi olla houkuttelevaa. Älä rakenna haavemaailmaa tunteistasi, jotka eivät ole terästyneet todellisuudessa. Siksi puhuin sinulle kaiken niin perin pohjin, kuin on mahdollista lapselle puhua. Et saa unohtaa piirteitä kertomuksestani, muodostella niitä toisiksi, tehdä vääryyttä kummallekaan meistä.
Tyttären kyyneleet herkesivät juoksemasta hänen vastatessaan.
— Ei, sanoi hän, ymmärrän kaiken paremmin kuin luuletkaan — ensi kertaa hän itse sitä huomaamatta sinutteli äitiään. — Minä näen kaiken.
Mitä sinä näet, ajatteli äiti mennen hänen luokseen ja otti hänet syliinsä, nyt kun kaikki oli sanottu. Lapsi heittäytyi hänen helmaansa ja puhkesi taas itkuun, ja siinä he istuivat pimeän laskeutuessa. Kirsti vaikeni lopulta ja jäi tuijottamaan kuvastimeen, jossa nyt tuikki tummanharmaassa tähtiä.
Mutta mitä hän tunsi ja näki, sitä eivät sanat kyenneet tulkitsemaan.
Hänet valtasi hellyys poismennyttä häipyvää kohtaan, joka nyt oli jätetty hänelle ikäänkuin suojeltavaksi ja lämmiteltäväksi; kiitollisuus taas esti häntä eroamasta siitä, johon hän oli koko sydämensä kaipuulla kiintynyt. Nyt oli hänen suhteensa äitiin turvallinen, kuten hän aina oli toivonut. Mutta hänen tunteeseensa sekoittui vielä paljon muutakin. Lapsen ylpeyttä, pelkoa ja houkutusta katsoessaan aikuisten maailmaan. Ihmettelyä rakkautta kohtaan, josta hän juuri oli kuullut niin surullisen tarinan. Hänestä se ei kuitenkaan ollut kovaa. Keveän, punaisen verensä mielikuvituksella hän hahmotteli sen olennot silmäinsä eteen ilmavina ja kauniina ja vaistomaisesti tunsi hänkin olevansa luotu kerran nousemaan samaan ilmapiiriin ja kokemaan sen korkeudet ja syvyydet. Hänessä eli raikas, uskalias, rehellinen, vieno nuoruus unelmineen ja kuvitteluineen, tuo vuodenaika, jolloin kevät vielä tuntuu vain ilmassa, ja ilma tuntuu olevan kaikki kaikessa.