— Muistakaamme, että hän se oli säälittävin. Hänen koetuksensa oli tullut, ja hän ei ollut siihen varustautunut. Hänen rakkautensa oli liekkiin leimahtaessaan näyttänyt luovan kokonaisuutta hänen pirstottuun olentoonsa; sillä hän oli lämmitellyt itseään ja tuntenut olevansa rikas ja elinkykyinen. Siihen asti oli hän elänyt vain muiden avulla ja voimilla, nyt hän löysi itsensä, nyt täytyi hänen käydä sen kanssa kilpasille. Heti se ei tapahtunut, mutta se oli kuitenkin tehtävä. Ja kuta uhkamielisemmäksi itsenäisyysselitykseksi olimme suhteemme muodostaneet, sitä enemmän se veti sortuessaan mukaansa.
Olimme alkaneet taistelun, jota niin lapsellisina ja iloisina olimme ajatelleet.
Sitä ei taisteltu suurella näyttämöllä, halveksittu hirviö, yhteiskunta, ei tullut vastaamme palkeilla tullakseen ylemmyytemme nöyryyttämäksi. Se oli pysytetty jotensakin tietämättömänä asiasta, ja vaikka emme sitä tunnustaneet, olimme siitä hyvin tyytyväiset. Minun ympäristöäni asia vain koski. Vanhempani tulivat kaupunkiin, ja meillä oli myrskyisiä tilintekoja. He opettivat meidän hämmästykseksemme, että tunteittemme vastassa ei ollut vain sovinnaiset näkökohdat ja monenmoiset pikkuseikat, vaan myöskin muitten todelliset tunteet, kärsimys, joka ei ollut jäljennös, kyyneleet, joiden katkeruus oli todellista lajia, levottomuus, joka ei ollut itsekäs. Me pysyttelimme tietysti urhoollisina pystyssä, kuten nuoret tekevät toisten näkökohtien ymmärtämyksen puutteesta, mutta pulma laajeni kuitenkin eteemme, meidät pakotettiin ajattelemaan, sitten kun olimme lyhyesti ja ohjelmanmukaisesti puhuneet, kuten meidän piti. Meidät oli jätetty yksin, hyljättyinä, kuten odotimmekin, vapaina ja voimakkaina, kuten olimme aavistaneetkin. Vihdoinkin saavutamme häiritsemättömän onnen, ja me katsoimme toisiimme kysyen: No, joko tunnet sitä? Sano se sana, joka karkoittaa kaiken menneen ja avaa uuden avaruuden! Minulla erittäinkin oli syytä tuntea tulevaisuus todellisena eikä vain sanana. Minä tarvitsin tukea, turvaa. Minun vaitioloni oli kiusallinen vaatimus, joka pakotti vastaukseen.
Nyt ei ollut kylliksi iloinen huolettomuus ja huumaava intohimo, vaan odotin ihmissielua, joka avaisi syvyytensä, lujaa tahtoa ja voittoon viepää varmuutta. Ja mitä sainkaan kuulla? Kaikenmoista hellyyttä ja hentoutta, miksi mielikuvitus ja koulutus olivat luonteen muodostaneet, kaiken olin ennenkin kuullut. Mutta korvani olivat silloin toisenlaiset, nyt kuulin siinä jotain odottamatonta.
Siitä ilmeni mitä tämä kaikki oli hänelle oikeastaan merkinnyt ja mitä hän luuli sen olevan minulle.
Romantillisuus oli sen heikoin kohta, pyrkimys pakoon todellisuudesta ja velvollisuuksista. Siinä oli sen köyhä, kovettunut ilmaus, sen kutistuminen yhteen ainoaan elämän monista aloista, sen dogmatikoiminen, kiihkoileminen rakkauden tuottamassa onnessa. Tuli vain pitää juhlaa yllä, harhakuvitelmaa pystyssä, polttaa ja palaa. Ennen kaikkea tuli anastaa elämän tyhjyydeltä sen saalis — joksikin aikaa vain, mutta sitä ei pitäisi muistella! — valhetella itselleen ylväs varmuus, että täten oli saavuttanut korkeimman, mitä ihminen voi saavuttaa, muuta piti halveksia samoin kuin niitä, jotka siitä huolivat. Sen arvasin hänen sanoistaan ja vielä enemmän hänen vaitiolostaan. Minä en vaiennut, painoin sormeni haavalle ja tein kysymykseni suoraan ja rehellisesti.
Hänkin vastasi rehellisesti ja suri rehellisesti; hänelle oli hetki vaikeampi kuin minulle. Silloin särkyi minulta paljon sellaista, mitä en koskaan ole saanut kokonaiseksi sen jälkeen, häneltä meni koko maailma murskaksi. Kun heitin kumoon hänen pienen epäjumalansa — mikä oli hyvin helppoa, sillä se pysyi pystyssä vain oman sovinnaisuutensa nojalla — ja kaatui ensi henkäyksestä — se vei mukanansa kaiken häneltä. Hän saattoi kyllä ojentaa etsien kätensä minua kohti, mutta ei voinut mitään löytää. Molemmilla oli kärsimystä, mutta vain minut se johti toimimaan.
Ja minä toimin heti. Jätin hänet siihen paikkaan, vaikka se merkitsi enemmän kuin hän tiesi, enkä koskaan palannut takaisin.
Mutta sinun täytyy häntä muistella niin lämpimästi kuin voit. Olen nyt puhunut sinun isästäsi. —
Hän epäröi katsoa, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät, peläten kuten yleensä tunteenpurkauksia ja kohtauksia ja nyt vielä rajua iskua, jota tässä ei käynyt välttäminen. Mutta ei kuulunut ainoatakaan nyyhkytystä.