Niin ei ollut hänen laitansa. Hänen sielunsa oli vieno ja hyvä, mutta se ei ollut koskaan taistellut ratkaisevaa taistelua elämästä ja kuolemasta: mikä minä olen, mitä minä tahdon, mitä tahdon uhrata sen puolesta mitä tahdon? Vakaumuksia voi olla monenlaisia. Ne voivat koskea vain ajatuksen piiriä ja ilmetä johtopäätöksissä, väittelyissä, esiintyen silloin nasevimpina. Mutta silloin on ihmisen omaa itseä hyvin vähän mukana, ja ykseytenä hänen kuitenkin täytyy toimia, jos mieli kaikella olla mitään arvoa — tuon olen joskus lukenut ja pannut mieleeni. Tärkeintä on, että hän on ihminen, ei joukko sanoja ja repaleita.
Me käytimme hyvin rohkeita, uljaita sanoja ja uskoimme niitä, mutta emme olleet vielä mitanneet omia syvyyksiämme. Jos hän olisi sitä yritellyt tehdä, olisi hänen ollut vaikea löytää pohjaa. Hän oli elänyt kirjoissa, mielikuvitus ja muotoaisti oli hänen kaikkensa, todellisuus oli ainesta, josta saattoi muovailla yhtä ja toista saadakseen sen tai sen vaikutuksen aikaan. Sisimmässään hän sitä pelkäsi, mutta ei siksi, että sitä oli vaikea sovittaa nuoriin, ihanteellisiin vaatimuksiin, ei, vaan taistelun pelosta, pikkuvanhan, uudistusintoiluun liittyvän ja siinä menestyvän muotisuunnan vaikutuksesta. Siepattiin monta tunnussanaa suuresta maailmasta ja lapsellisimmin käytettiin sitä, joka rajujen tunteitten eleillä näytti tuloksen, mihin olivat johtuneet ne, jotka eivät olleet muuta tunteneet kuin nautinnontarpeen. Ne, jotka olivat kärsineet mieltäkiinnittävän ja välttämättömän haaksirikkonsa Pariisissa mieltäkiinnittävien ja välttämättömien silkkihameitten keskessä. Tyhjyydestä ei voi mitään muuta syntyä kuin tyhjyyttä, siinä kova, selittämätön totuus, jota vastaan he kapinoivat, valittelivat ja jyrisivät. Heidän sanansa omistettiin ja tekivät tehtävänsä.
Mutta se ei kuulu vielä tähän. Me rakastuimme toisiimme; ensi kohtauksemme sininen, loistava ilma piti meitä tenhonsa pauloissa. Salaisuudella oli oma romanttinen viehätyksensä, josta suuresti nautimme, vaikka halveksimme itse sanaa. Hänen sisäinen heikkoutensa oli osittain hienon luonteen herkkyyttä, ja saattoi käydä vain siitä kokonaisuudessaankin. Suurta ja rakasta oli sen vaaliminen heräävälle naisenvaistolle. Hän oli kenties vielä lapsellisempi kuin minä, hänen oikukas tunne-elämänsä piti häntä aina uutena, ja äly koristi sitä aatteilla ja loisteella. Minä katsoin häneen ylöspäin ja iloitsin siitä; olin puolittain tietoinen siitä, että minussa oli voimakkaampaa ainesta, se ylläpiti voiman tunnetta. Aikamme lensi siivillä, elämämme oli kevyttä ja ilmavaa.
Kuinka selvästi me kuljeskellessamme varastettuina hetkinämme tunsimme kevään tulon! Siinä kuluivat uudet kenkäni, mutta kului siinä muutakin; ei ollut niin hopeanhohtoista väritystä, jota emme olisi käyttäneet tulevaisuuden-unelmiimme.
Mutta kesän tuottama ero opetti meille kaipuun; kun taas tapasimme, ei entinen enää ollut kylliksi. Oli luonnollista, että ikiajoiksi kuuluimme toisillemme; meidän oma asiamme oli ratkaista se. Olisimme voineet kulkea tavallista tietä, sillä hän oli riippumaton ja minä olin kylliksi rohkea saadakseni tahtoni täytäntöön, vaikka omaiseni olisivatkin olleet vastaan. Pelkokaan ei meitä pidättänyt.
Tuo jokseenkin yhdentekevä kysymys, millä tavalla tullaan toisilleen kuuluviksi — jonka tulisi aina väistyä tärkeämmän tieltä, millaiseksi yhteiselämä muodostuu — oli meille äärettömän suuriarvoinen. Oli kuin meidän avioliittomme ylevyys olisi ikiajoiksi taattu sillä, että halveksimme yhteiskunnan hyväksymiä muotoja, ja kuin taikaiskusta madaltunut ja tullut jokapäiväiseksi näitä tapoja noudattamalla. Sellaisessa ratkaiskoon kunkin yksilöllisyys, kun se vain on kyllin voimakas ja tietää suuntansa. Sen koetteellepanosta on huoli pidetty; miehen ja vaimon välinen suhde liikkuu todellisuuden piirissä, josta ei kukaan, jonka tunne on todellinen, voi pujahtaa pakoon. Mutta alku on typerä, jos tämä päästetään näkyvistä ja luullaan, että taistelu on voitettu torventoitotuksella. Siinä on tunne kysymyksessä ja sen pitää saada olla rauhassa voidakseen arvioida itsensä ja omansa. Rakkaus on järjenvastainen; kuta kauempana se on teoriasta, sitä parempi sille. Se kuuluu ihmisen olemuksen kehittämiin kukkiin, eikä kukkia voi muuttaa hypistelemällä. Kasvista tulee lajinsa ja hoitonsa mukainen; sellaisena se pysyy, sen mukaan muuttuu.
On tuskin luultavaa, että kukkamme olisivat tulleet paljoa kauniimmiksi, jos ne olisi toisella tapaa sidottu yhteen. Mutta meidän ei olisi tarvinnut kärsiä pilkkaa, jollei siihen olisi sekautunut asiaankuulumatonta; surussakin olisi ollut tarpeeksi. Ja ulkonaisuus, josta ei koskaan voi täydelleen irtautua, ei olisi meitä niin kovin ja rumasti kolhinut, jollei häviössämme olisi ollut osakkaita.
Me aloimmekin puolinaisuudella. En muuttanut asumaan hänen luokseen julkisesti ja kuin itsestään selvänä asiana, sillä sen me säästimme voimanumeroksi. Salaperäisyys houkutteli liiaksi, ja me puimme sen uhmaavan itsenäisyyden verhoon. Se toi mukanaan pikkuvalheita, jotka me kultasimme kapinallamme suuria valheita vastaan, ja lopuksi, kun tämä ei enää voinut jatkua ja taistelun piti alkaa, oli meidän paras tunnonrauhamme poissa. Juuri mitä olimme tahtoneet välttää muodollisuuksissa, jotka otetaan vain semmoisinaan, sen olimme omatekoisilla muodoilla vetäneet ylitsemme, sillä joka teolla on jokin muoto. Siitä syntyi katkeruutta, ja näkökohtien pikkumaisuutta ei sitten enää käynyt välttäminen, kun se kerran oli tunkeutunut asiaan.
Minun täytyy koskettaa tätä puolta, vaikka olin aikonut jättää sen tuonnemmaksi, kunnes paremmin sen käsittäisit. Sattuneista syistä en enää voinut pitää päätöstäni; nyt saat painaa sanani mieleesi, sillä en aio uudestaan vetää tätä esiin. Tämä ei kuulu niihin asioihin, joilla voi leikitellä. Tässä edessäni ollessasi muistankin muuten, että sinun iässäsi on kypsyneempi käsittämään vakavuutta kuin jälkeenpäin saattaa tuntua, sillä kuluneisuus ja höltyminen ei silloin vielä ole pimittänyt tunne-elämää. —
Hän näki olevansa oikeassa. Lapsen silmät olivat käyneet hiljaisiksi ja syviksi todellisuuden kovuutta aavistaessa, mutta pelkoa ei niissä näkynyt. Ihastus ja sääli, hellyys ja hienotunteisuus loivat katseeseen pehmeän loisteen, ja samalla kuin hän ihmetteli ja mietiskeli, että sai tässä istua kuulemassa, tahtoi hän uljaasti ottaa kaiken vastaan. Hän tunsi hiukan ylpeyttäkin siitä, että sai olla osallisena salaisuudessa, olipa se millainen hyvänsä. Ja kertomus jatkui.