Minä taputin innokkaimmin luennon loputtua, ja minusta oli luonnollista, että meidän piti uudistaa tuttavuutemme, koska muutoin olisin saanut vain taampaa seurata ihailemiani ajanvirtauksia. Velvollisuus itseäni kohtaan vaati minua saattamaan aikeeni perille, ja minä olin hyvin tarkka täyttäessäni itsekohtaisiakin velvollisuuksiani. Suunnitelma oli vaikea toteuttaa, mutta minä en kammonut rohkeutta enkä hullutuksia. Minä otin selville hänen asuntonsa ja kuljin alinomaa sitä katua. Usein hänet kohtasin, mutta hän ei minuun vilkaissutkaan. Minun piti keksiä joku, joka esittäisi minut. Vihdoin löysin uhrin.
Tämä oli eräs kieltenopettajattaristani, mitä virheettömin pikku olento, joka oli kerran ollut samassa seurassa kuin hän ja oli kyllin varomaton sanomaan sen. Se saattoi hänet minun käsiini. Vaikkei heitä oltu esitettykään toisilleen, sain minä hänet kiihkeydessäni vakuutetuksi, että hän oli sovelias välittäjä; loput epäilystä poistin uhkauksilla ja pelotuksilla. Vakuutin tekeväni skandaalin, saatoin tehdä mitä tahansa. Skandaalia hän pahimmin pelkäsi, ja niin sain hänet mukaani kadulle vahtimaan outoa herraa. Puhuimme ranskaa koko ajan, sillä olin asettanut puhelutunnin siten, jotta muka keskustelu aineen runsauden vuoksi sujuisi paremmin. Mutta se kävikin hitaasti. Minä kuljin niin nopeasti, että hänen oli vaikea hengittää, ja pelko teki lopun. Kun hän vapisevalla äänellään sai sanotuksi jonkun lauseen, nauroin niin makeasti, että hänenkin täytyi siihen yhtyä. Ei koskaan meillä ollut ennen ollut hauskaa keskenämme, ja minä luulen, että hänen pieni ranskalainen sydämensä sykki luvattoman viehätyksestä. Suutelin häntä jäähyväisiksi nenänipukkaan ja nipistin korvasta kuin Napoleon krenatöörejään: Courage, mon brave! Pour demain le soleil d'Austerlitz!
Tämä tapahtuikin, riemu oli taivaallinen.
Oli maaliskuun alkupuoli ja paljon lunta. Se suli ja paloi häikäisevänä auringon valossa, se loi sinisen autereen varjoon, niin että mikään ei tuntunut oikein kiinteältä ja läheiseltä. Kadun päästä näkyi kappale virtaa, siellä leikki kevät itse hopeakimalteisena pyörretuulineen, lokkeineen ja kiitävine jäälauttoineen. Minulla oli nahkakauluri, joka oli hyvin mieleiseni, sekä uudet kengät. Näin hänen tulevan kaukaa ja työnsin seuralaisparkani suoraan hänen eteensä.
Monsieur, änkytti hän ääntäen hullunkurisesti hänen nimensä, c'est une jeune démoiselle qui voudrait vous rappeler — tässä hän unohti sanottavansa, mutta käänsi sen epätoivoisessa kekseliäisyydessään esittelyksi aivan kuin se olisi ollut paikallaan.
Herrasmies oli vähällä kompastua ranskattareen, hän tuijotti tähän ja sitten minuun. Katse viivähti. Sitten hän rupesi änkyttämään huonolla ranskallaan.
Silloin sain takaisin vallattomuuteni ja selitin muutamin sanoin vanhan tuttavuutemme ja intoni uudistaa sitä. Ja minä esittelin vuorostani pikku ranskattaren. Me nauroimme molemmat, ehkä opettajattarenikin teki samoin — siihen ei kumpikaan kiinnittänyt huomiota. Sillä me unohdimme hänet kerrassaan, kulkiessamme yhdessä. Me lienemme kulkeneet nopeasti ja hän koetti turhaan pysyä rinnalla kuten urhoollinen pieni krenatööri, mutta takertui lumeen. Kaikki muukin unohtui. Meidät valtasi huumaus niin lapsellisen iloinen, päivänpaisteen, lumenkimmellyksen, kevätilman ja ehkä jo jonkin muunkin vaikutuksesta. En enää muista missä kuljimme, sillä en huomannut mitään ympärilläni, mutta muistan että puhuimme. Vanhasta ja uudesta, uudesta ja vanhasta, sinisestä purosta ja kaikesta, mikä meillä oli yhteistä, ja yleensä kaikesta taivaan ja maan välillä.
En ollut ennen puhunut omastani, sillä vain lukemalla olin tähän asti ollut mukana, ja nyt annoin kaiken niin välittömästi, ihastuneesti, lapsellisesti ja tyhmästi, niinkuin antaa olemuksensa, ennenkuin on oppinut olemaan varovainen ja ikävä. Sillä hetkellä tuntui sitäpaitsi kaikki kauniilta. Hän piti sen hyvänä ja oli yhtä välitön vastauksissaan. Paljastimme sielumme sellaisinaan, eikä kumpikaan tiennyt, mitä siitä seuraisi tai ehkä jo valmiina odotti pidellen meitä käsissään. —
Kertojan kasvot olivat käyneet yhä vienommiksi ja valoisammiksi, ja hänen huulensa hymyilivät tavalla, joka oli Kirstille outo. Lapsi oli vetäytynyt kokoon sohvallaan, kädet ristissä polvien ympärillä, samaan asentoon kuin ennen kuunnellessaan satuja, joissa oikein eli mukana ruumiitonna, mielikuvituksen maailmoissa liitelevänä. Silmät loistivat kuin tähdet äitiä vastaan, suurina hellyydestä, ilosta ja ihmetyksestä kaikkea tuota rikkautta kohtaan, joka hänet kohtasi. Silminnähtävästi oli hän eläytynyt sanoihin paljon syvemmin kuin muistot itsessään aiheuttivat; kaikki hänen kuulemansa kietoutui unelman, kauneuden, kaipuun sädehohtoon,ja tämä herätti katsojassa surumielisyyttä ja epäileviä, pimeneviä ajatuksia.
— Tuota tyttöä, josta kerroin, ymmärrät hyvin. Nyt saat kuulla jotain tuosta toisesta. Sinun tulee pitää hänestä niinkuin minäkin pidin; etsikäämme häntä varovin käsin menneisyydestä, mutta koska hän kuuluu siihen, pitää meidän nähdä hänet sellaisena kuin hän oli, unohtamatta ajan opetuksia, sillä se ottaa opetuksistaan kovin kalliin maksun. Hän ei ollut sellainen mies, johon naisen pitäisi turvautua. Nainen tarvitsee tukea, hän tarvitsee sitä nyt parhaiten. Jotta hän voisi vaikuttaa pelkästään oman persoonallisuutensa voimalla, täytyy sen olla terve, ja maaperän tulee olla luja. Jotta rakkaus häntä kannattaisi, ei siinä saa olla pienintäkään sairautta, eikä riitä, että hän on kohdannut todellisen tunteen, sen pitää olla lähtöisin terveestä sydämestä.