Ei ole ihmisten hyvä ahtautua yhteen; lopultakin on jokaisella vain omat jalkansa, millä seistä, ja paras olisi järjestää olonsa sen mukaan. Liian likellä muitten arvosteluja käy helposti araksi, jos niihin alistuu, ja melkein yhtä helposti narriksi, jos varjelee itsenäisyyttään ja luulee sillä tehneensä jotain merkitsevää. Jos panee painoa ihmisten puheille, on turmion oma, ulkomaailman vaikutus sisäelämään tulee rajattomaksi. Se siitä!
Minun ympäristöni kuului vanhoihin virkamiespiireihin, jotka olivat tyytyväisiä paikkaansa ja muusta välinpitämättömiä, hyvin opetettuja pikemmin kuin hienostuneita, arkoja kaikelle henkiselle elävyydelle, kuin olisivat aavistaneet, ettei heidän kärsinyt näyttää sisintään. Se ei herättänyt minussa arvonantoa.
Toisaalta oli ajanhenki vastassani. Edelliset sukupolvet olivat nuorina ollessaan tunteneet samoin kuin mekin, ettei maailma ollut sellainen kuin sen tuli olla, mutta syytä siihen he eivät pohtineet. He olivat jatkaneet tuntemista, kunnes päätyivät onnelliseen surumielisyyteen ja unelmoituun sopusointuun soitannon ja runouden maailmoissa, kunnes nuoruudenusko oli mennyt. Toisista tuli siten kaksoisluonteita, mutta sillä ei päästä pitkälle, sillä ainesta ei ole annettu ylenmäärin. Tätä nimitettiin romantiikaksi, ja me, joiden oli järjellämme käsitettävä aikaamme, halveksimme sitä syvästi. Siitä ei seuraa, että olisimme itse jääneet vaille sen vaikutusta, sillä sen sielu, todellisuudesta-irtautumisen vietti, on aina nuoressa veressä. Huomasimme, että tuntemamme paino oli yhteiskunnan aikaansaama, ja meidän haaveittemme piti luoda uusi, joka olisi niin täydellinen, että se tekisi ihmeitä. Mutta yhteiskunta ei ole mitään täysin määrättyä, se on vain sitä, mitä me itse olemme. Siihen tultiin myöhemmin; nyt riitti, kun osoitettiin, miten väärin ja typerästi kaikki oli tähän asti ollut.
Se oli helppoa, ja niin kummalta kuin se nyt minusta tuntuukin, muistan sen olleen hyvin huvittavaa. Kaunis innostus ja uhrautuvaisuus auttoivat puolestaan ja antoivat parhaansa. Mutta tuskin mikään romantiikan aika on niin nauttinut jumaljuomastaan kuin me loukatun oikeudentuntomme harmista ja katkeruudesta. Kirjat tarjoilivat meille pahinta rupaa mitä ajatella saattaa, harmainta ja toivottominta. Otimme sen hartaasti vastaan sentähden, että se kuvaili meille todellisuutta sellaisena kuin me sen käsitimme, ja me virkistyimme siitä niinkuin sanomalehtiyleisö onnettomuustapauksista.
Meille naisille oli rakkaus, avioliitto pääasia, ja niin näytti olevan miehillekin. Muistanet Artemisian Salamiin luona ja Xerxeen sanat. Jos hän olisi elänyt meidän aikanamme, olisi hän sanonut: "Naiset ovat tänään puhuneet kuin miehet, miehet kuin naiset", sillä äänilaji oli kaikilla sama. Perhejuorut rehottivat loppumattomina, mutta me seisoimme yleensä suurina ja puhtaina alallamme ja miehet tunnustivat syntinsä meille kerjäten tukeamme. Silloin rakensimme kaiken uudelleen, sellaiseksi kuin piti. Silloin laskettiin pohjaperustus onnelle, jonka tuli olla pettämätön ja vapaa pakosta ja pelkuruudesta. —
Äiti oli kulkiessaan puhunut, katse maahan luotuna, kuivalla äänellä, joka väliin oli etsivän vilpitön, väliin epäluuloinen ja ivaava. Nyt hän sattui katsomaan kuvastimesta näkyviin Kirstin kasvoihin. Niissä oli jotain pettynyttä ja väsynyttä huolimatta mielenkiinnosta saada olla mukana ja kuulla aikuisten puheita. Äitiä liikutti niiden vieno nuorekkuus, ja hän pysähtyi vaipuen niitä katsomaan yhä tutkivammin ilmein, ikäänkuin nuo kasvot olisivat piirteillään muistuttaneet hänestä itsestään. Tyttö ei sitä huomannut; hän näki äidin kasvot vastassaan ja oli tyytyväinen niiden muuttuneesta ilmeestä. Hän ei kuullut, että äiti vaikeni.
Kun kertomusta jatkettiin, tapahtui se aivan toisella äänellä.
— Sellaiselta kaikki nyt tuntuu. Toisin oli silloin. Ja sitten tapahtui, että minä rakastuin.
Kuuntelin erästä hänen pitämäänsä luentoa, ei, en paljoa kuullut, eikä vahinko kenties ollut suuri. Hän ei ollut omiaan puhujalavalle, ja hyvin vähän oli hän selvillä siitä, mitä puhui. Ei se mitään merkinnyt, kun usko oli oikea ja tarkoitus hyvä. Avioliitto oli aiheena taasen ja käsittely oli varmaankin hyvin etevää ja ymmärtäväistä. Mutta hänen esiintymisensä oli nuorekkaan ja vienon miellyttävää, ja hän punastui vahvimpia sanoja lausuessaan. Hän oli alkanut tulla tunnetuksi kirjailijaksi toisten katkerain, kovien kokemusten perusteella, jotka hän muovaili niin pehmeästi ja kauniisti kuin taisi. Runoniekka hän kyllä oli ja hänen olisi pitänyt kirjoittaa värssyjä.
Tunsin hänet ennestään; se kävi minulle siellä selväksi. Me olimme joskus lapsena tavanneet ja leikkineet yhdessä, vaikka muutamia vuosia oli välillämme, olipa hän voittanut silloin sydämenikin alentuvaisuudellaan. Kaikki muistui selvänä kuvana mieleeni. Näin puron, lähellä erästä rappeutunutta majaa, jonka seinustalta lampaat etsivät sateen suojaa; kuivuneen lammen paikalla oli maa sileää ja kasvoi pieniä kekomaisia joulukuusia, ja vesi virtaili välistä kirkkaan kiiltävänä. Siellä oli paratiisimme. Me otimme vaaleansinisiä kuonanpaloja varpista ja peitimme niillä puron pohjan, niin että vesi tuli taivaanväriseksi. Siitä tuli toinen maa, joka oli vielä hauskempi. Minulla oli pieni turkoosisormus, joka liukui sormesta ja jota oli mahdoton löytää kimmelteestä; minusta tuntui, että minut jollain tavoin vihittiin paikkaan ja häneen. Sitten unohtui kaikki, mutta nyt se muistui selvänä mieleeni, ja siinä hymyillessäni lapsellisuudelleni lienen tietämättäni rakastunut häneen.