— Olen ollut sokea yhdessä ja toisessa, näen mä. Sellaista on, kun tahtoo leikkiä herraa ja ohjaavaa järkeä. Osa valtaa näyttelijänsä kokonaan ja tekee tyhmäksi. Mutta kertomus! Minun täytyy alkaa se toisella lailla, alusta.
Se käykin helpommin. Olen sen elänyt uudelleen näinä tunteina, ja oikein kummastuttaa, kun näkee, kuinka muistot versovat esiin. Ne ovat rönsykasveja. Voi astua niiden päälle huomaamatta mitään, mutta kun nostaa jonkun lonkeron, riippuu siinä muita, jotka nousevat mukana. Silloin täytyy ottaa kaikki kerrassaan.
Kertomus koskee minua, mutta silloin kun muita siihen liittyy, otan vapauden olla pidättyvämpi. Ei ole kysymyksessä anteeksipyynnöt. En tiedä missä määrin ehkä olet perehtynyt aikamme muotiajatuksiin; nyt vasta käsitän, että olet ehkä kehittyneempi kuin olen luullutkaan. Siksi tämän sanon. On tahdottu saada ihmistä edesvastuuttomaksi, mutta sitä hän ei ole eikä siksi koskaan tule. Se olkoon hänen suurin ylpeytensä. Koetetaan niin siivosti ja hienosti ymmärtää ja selittää inhimillistä menettelyä, pestään tahroja pesemästä päästyä, kunnes kangas on mennyt menojaan ja kunnes itse kelpaa vain pesijäksi ja juoruajaksi eikä koskaan kykene kutomaan pienintäkään palaa. Tahto vain kykenee jotain luomaan, ja antamaan edesvastuuta. Mutta aikanaan tulemme siihen; nyt on puhuttava menneisyydestä. —
Hän tuijotti sitä kohden kirkkain, lujin katsein. Tytär tuskin malttoi koettaa ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan, mutta tunsi itsensä kuitenkin ylpeäksi, kun hänelle niin puhuttiin. Hän odotti innokkaasti ja jännitettynä kuten ennen satuja; häntä ympäröi lapsuusajan onni siinä hänen istuessaan turvallisena. Hän tunsi palavaa rakkautta äitiä kohtaan ja iloa saadessaan elää tässä rikkaassa maailmassa.
Oven luona riippui venetsialainen kuvastin, jossa oli puitteet samasta lasista. Tummenevassa päivänvalossa se kimalteli himmeästi; se oli kuin toiseen maailmaan johtava aukko. Kulkiessaan äiti kääntyi ja tuli menemään sitä kohden, niin että hänen kuvansa ilmestyi siihen varjomaisena, paljas otsa kalpeasti loistaen. Siellä ei näyttänyt olevan iloista, vaan rauhattomuutta ja samalla kummallista vetovoimaa. Kirstin täytyi katsoa sinne yhä kiinteämmin kertomuksen jatkuessa. Siinä ilmassa ja tuntemattomassa odottavassa maailmassa saivat sanat aivan erityisen merkityksen.
IV.
— Minä olin — annas kun mietin — kahdeksantoistavuotias, kun minut lähetettiin Tukholmassa asuvien sukulaisten luo täydentämään kasvatustani. Olin mielestäni jo liian vanha ja pelkäsin elämän juoksevan käsistäni. Olin sentähden hyvin iloinen matkastani, vaikka minusta tuntui tarpeettomalta puhua kasvatuksesta niin kehittyneelle ja valmiille henkilölle. Olin jokseenkin yksinkertainen ja kokematon olento, vaikka minulla ei siitä ollut aavistustakaan.
Puheenaoleva kasvatus ei ollut kovin suurellinen. Siihen kuului kielten oppiminen, luentojen kuuleminen, teatterissa-käynnit, pianonsoitto. En ollut vähääkään soitannollinen, mutta minulla oli auttava korva, teatteri tuntui minusta vaivalloiselta teeskentelyltä, tenoreja en voinut silloinkaan sietää enemmän kuin imeliä jälkiruokiakaan. Mutta en ehtinyt ikävystyä. Minulla oli elämännälkä, ja minä kuvittelin saavani siitä paljon, kun seurustelin monien ihmisten kanssa. Tuskin koskaan olet kuullut minun puhuvan lapsuudestani, mutta sinä tiedät, että olen kotoisin eräältä kaivosseudun tehtaalta. Se on kaunista paikkakuntaa, ja sen väestö on reipasta ja kunnollista. Olet nähnyt vanhassa albumissani valokuvia, kokovartalokuvia, herrat hattu vierellään, naiset outo kirja helmassaan. Sinun mielestäsi he näyttivät lystikkäiltä; jokainen aika tuntuu hieman naurettavalta seuraavasta, joka ei näe omaa hullunkurisuuttaan. Nuo pienet, harmaat valokuvat, kuten yleensä muutkin samanlaiset, johtavat koko lailla harhaan.
He olivat voimakkaita, aika viisaita ihmisiä, luotettavia eivätkä vähämittaisia. He olivat ymmärtäneet järjestää elämänsä mukavasti ja valvoneet etujaan monen sukupolven ajan, mutta päästessään sitten kukkuloille eivät he ainakaan rumentaneet paikkaansa. Vietettiin iloista, tervettä elämää, ja vaikka ei paljoa puhuttu runollisuudesta, ei siitä itse asiassa ollut puutettakaan. Tunteet olivat silti yhtä todellisia, vaikka kammosivatkin sanahelinää. Sukutunne oli voimakas, seuraelämä toi joustavuutta ja kevyttä ilmaa pitkien matkojen takaa, ja tavatessa olivat posket jo punaiset, veri liikkeessä ja ilo valmiina.
Niin, sellainen oli kotiperintöni, mutta kaupungissa oli kaikki toisin.