Kotiin tultuaan hakivat he äitiään sanoakseen hyvää yötä, mutta eivät löytäneet häntä tavalliselta paikalta konttoripulpetin äärestä teetarjotin vieressään. Hänen ilmeestään näkyi silloin, että hän oli katsastanut tilejä, alleviivannut summia, kirjoittanut ripeästi ratkaisevia kirjeitä, samalla hymyillen toisten epäröinnille, ja nauttinut aikaansaamastaan järjestyksestä samoin kuin vielä nautti selvästä päästään. Hän katsoi teetään juodessaan lapsiinsa leikillisellä ystävyydellä, joka vain osittain veti heitä puoleensa, samalla kysyen mitä he olivat tehneet. Oli kuin hän olisi pistänyt päänsä heidän leikkitupaansa ja pyyhkiessään hienoa suutaan kiiltävään lautasliinaan ja suudellessaan heitä otsalle ajatellut: Mikä soma epäjärjestys täällä vallitsee! Siihen on käytävä käsiksi, kunhan aika on tehnyt tehtävänsä.
Tänä iltana oli toisin. Hän kulki heitä vastaan aivan kuin olisi käynyt hyvin kaukana, nähnyt paljon ja hiukan väsähtänyt, vaikka käynnin piti pysyä entisessä tasaisessa tahdissaan. Hän silmäsi heitä, kuin olisi nähnyt jotain muuta entisen lisäksi heidän raikkaissa, ahavoittuneissa olennoissaan, ja hän otti todella osaa iloon, josta he kiittivät. Hän otti poikia molemmista käsistä ja suuteli heitä suulle hyvää yötä toivottaessaan, Kirstiä hän otti vain toisesta kädestä, mutta piteli sitä kauemmin, joten hyväily kävi arvokkaammaksi.
— Jää sinä tänne hetkeksi, sanoi hän. Siitä tullee pitkäkin hetki, niin että sinun on ehkä parasta syödä ensin. Minulla on sinulle puhuttavaa.
Kirstin sydän sykähti ihastuksesta, ja hän unohti kaiken muun. Levottomuudenkin, että mahdollisesti oli kyseessä joku hänen monista epätäydellisyyksistään, joita koulu aina keväisin merkitsi alimmilla arvosanoilla. Koska hän nyt kerran oli mahdoton kaikkeen, mikä piti ahtaa muistikomeroihin ja minkä sitten tuli syöksyä sieltä esiin kukkumaan kuin käki lastenkamarin kellossa ja olla aina yhtä oikeassa kuin sekin, niin saihan hän nyt kerran sanoa syyn siihen. Siitä syystä, että hänen piti innolla käydä siihen, mikä hänelle oli enemmän arvoista kuin tyhjät sanat, koska sen täytyi palaa hänessä tullakseen hänen omakseen. Tai jos kyseessä oli aremmat, vakavammat asiat, esimerkiksi hänen nykyinen levoton olentonsa, sai hän ripittää senkin ja tuntea itsensä turvalliseksi. Mutta ei kai ollut kysymyksessä kumpikaan, ei mikään häntä koskeva. — Illallista! Kuinka sellaista nyt voisi ajatellakaan!
Äiti vei hänet huoneeseensa ja istutti sohvaan. Itse hän käveli edestakaisin, niin että ikkunasta johtuva varjo nousi ja laski säännöllisesti kuin hidas hengitys.
— Minulla on pitkä kertomus edessäni. Ainoastaan sinä, vain sinä saat sen kuulla, niin päätin jo aikoja sitten. Kauan olisi kestänyt odottaa sopivaa aikaa. Mutta nyt on sattunut tapaus, joka sitä on kiirehtänyt. Niin käy usein elämässä, vaikka kuinka viisaasti järjestäisi. Tuskin tiedän mistä olisi paras alkaa. Ehkä muistat joskus isääsi vielä?
Hän keskeytti, katsoen pitkään ja tutkivasti. Kirstin silmät kohtasivat häntä suurina ja kyynelistä tulvivina.
— Olin juuri hänen luonaan ohitse ratsastaessamme — sieltä. Jäin puhelemaan hänen kanssaan.
Enempää hän ei saanut sanotuksi kaikesta siitä, mikä syöksähti hänestä esiin kovan kosketuksen pakottamana. Mutta sekin oli kylliksi.
Äiti ymmärsi, että takana piili paljon. Hänen ilmeensä vaihteli hämmästyksen, itsemoitteen ja säälin välillä. Kohta sai hän takaisin tavallisen päättäväisyytensä, joka auttoi häntä menemään asioiden pohjaan. Mutta hän työnsi sen syrjään vastaisen varaksi.