Isä ei odottanut, hänelle ei päivä enää vaiennut. Häntä ei saanut koskaan unhottaa.
Itku syöksyi Kirstin silmistä nyt haudan partaalla, kun hän vasta tunsi sisässään olevan tyhjyyden, mikä on tavallista sillä paikalla, mutta kuitenkin niin suuri loukkaus vainajaa kohtaan. Hän pysäytti oitis kyyneleensä nähdäkseen oikein kirkkaasti ja syvälle muistoihinsa ja puhuakseen isälle aivan kuin hän kuulisi. Tunnelma oli kummallisen ristiriitainen.
Isä oli sama kuin ennen, hän tiesi mitä Kirsti ennen tiesi, mutta ei muuta. Samoin kuin lapsena ollessa pidätti hän nytkin Kirstiä lähestymästä arkuudessaan. Mutta nyt oli elämä kuljettanut tytärtä eteenpäin, menneisyyttään ja sen ohessa isää kohtaan hän tunsi jonkinlaista äidillistä hellyyttä. Hänen ajatuksensa soivat selvempinä kuin tavallisesti, hiljaisuudessa ja liikutuksessa; silloin tällöin liikutteli hän huuliaan muodostaen sanoja. Ne olivat uusia hänelle itselleenkin, hänen sisäinen kaksijakoisuutensa oli entistä tuntuvampi; hän sitä pelkäsi, mutta käsitti melkein täydelleen sen merkityksen.
Sinä et tunne minua enää, hän ajatteli. En tiedä, pitäisitkö minusta enemmän. Ehket, sillä olen paljon pahempi entistäni, kärsimätön ja kummallinen. Mutta nyt minä pidän paljon kiihkeämmin, ja minä ikävöin, oi, niin kovasti, että minustakin oikein paljon pidettäisiin. Minä melkein ymmärrän, kuinka isot ihmiset rakastavat. Tai ehkä vain naiset. Silloin olen toisinaan nainen. Minä pelkään sitä, ennen olin onnellisempi, äsken leikin ja olin onnellinen. Mutta kesken kaiken tunsin, ettei siitä ollut minulle, että jokin minua odotti ja että minä tahdoin sen tavata. Sentähden, että silloin todella olen olemassa ja saan tietää kaikki, ja minä tiedänkin sen jo. En enää koskaan saa olla samalla lailla iloinen, mutta joskus voin olla vielä onnellisempi, vaikka en tiedä kuinka, ja vaikka se ei ole pysyvää. Silloin olen kai täyskasvuinen ja voin arvata, millaiseksi minut tahtoisit? Sellaiseksi kuin äiti? Hän on niin kaunis ja tyyni. Kaikki sopeutuu hänen mukaansa. Hän tarkastaa, puuttuuko mitään, ja huomauttaa siitä, niinkuin ruokapöydässä. Välistä minua palelee hänen seurassaan. Mutta minä koetan. En voi käsittää, en ymmärrä. Nyt olen semmoinen kuin silloin kun pidit minua tuhmana, koska en uskaltanut näyttää mikä olin. Parasta lienee nyt mennä.
Mutta kun hän sanoi jäähyväisensä kummulle, painoi hän päänsä sen hienoa ruohoa vastaan ja tuli lohdutetuksi tuntiessaan sen elävän ja auringon keveän, ohuen lämmön hivelevän itkettyneitä kasvojaan. Minä elän, hän ajatteli hämärästi, minusta tulee mitä on tullakseen. Ja hänen tunteensa isää kohtaan oli yksinomaan hellä. Olihan hän hänen uskottunsa kaikessa, mikä herätti sääliä, hänen lapsuudessaan kaipuineen ja pelkoineen ja nyt hänen levottomassa minässään ja koko maailmassa, jonka kerran piti kuolla.
Kun hän palasi odottavien luokse, olivat he nyrpeissään hänen viipymisestään. Aurinko oli laskemaisillaan, ja toiselle puolelle kasautuneita pilviä valaisi levottoman liekehtivä, miltei sairaalloinen loiste. Molempia valolähteitä erottavan kirkkaan, viileän avaruuden alla värähteli tummuva päivä. Ei ollut enää mitään hauskaa ajatteleminenkaan.
He näkivät myös, että Kirsti oli itkenyt.
Hänen kanssaan ei nyt enää koskaan voi olla varma hauskuudesta, ajattelivat he. Hän tekeytyy jo aikaihmiseksi.
Kotimatkan vauhdin saivat hevoset määrätä.