Hän taputti sen hienoa kaulaa ja tunsi liikutuksesta ja ihastuksesta värisevänsä samoin kuin tuo arkahermoinen eläin.
— Kleopatra parkani, sinä olet lämmin ja märkä. Nyt kuljemme varoen eteenpäin, ettei tuuli liiaksi jäähdytä sinua.
Ja he ajoivat taas ravia tien levyisenä joukkona.
Seikkailut eivät tähän loppuneet, vaikka ne eivät enää olleet määrätyn muotoisia. Päivänpaisteinen iloisa taivas oli niitä täynnä, ja ne hengittivät välittömästi sisäänsä heidän kiihottavaa iloaan. Metsästä nousi pimeässä olevain kallioitten varjoja ja kaikuja, haapain humina värähteli pilviä hajoittavien viimojen vaikutuksesta, aivan kuin levottomat muistot olisivat kulkeneet heissä kiireestä kantapäähän. Metsän aukeista häämötti tasankoja löytö- ja valloitusretkiin houkuttelevina maina, järvi siinteli kauempaa tummansinisenä, tiheävirisenä. Kesän maailma, joka muuten on niin tyyni ja varma hitaassa onnessaan, sai yhtäkkiä syksyn tunnun. Siten tuli se paljoa rakkaammaksi ja kiihotti kaksinkertaiseen nautintoon lyhyytensä tähden.
Tuontuostakin he kohtasivat ihmisiä, aikuisia ja lapsia, jotka tervehtivät kunnioittavasti ja kääntyivät ihaillen tai hieman kadehtien katsomaan taakseen nuoria ratsastajia. Se lisäsi huvia, suoristi selän ja veti ikäänkuin pitkän, riemuitsevan jälkisoinnun hevosten jalkain töminään. Ei ollut koskaan ollut niin hauskaa ratsastusmatkaa.
He olivat tehneet suuren kierroksen, joten aurinko ei enää ollut heidän takanaan. Se oli myös alentunut, ja valo pyyhkäisi pehmeänä, kirkkaankeltaisena eteenpäin. Tuuli oli tyyntynyt ja pilvet harvenneet. Herraskartano hohti valkeana, leveänä ja komeana suoran tien päässä; kohta oli leikki lopussa. Ja tuolla aivan likellä oli kirkko muurin ja tumman pensasaidan takana. Sillä oli erityinen merkityksensä, sillä isä oli haudattuna sen viereen. Pitikö karkoittaa tuo muisto, kulkea edelleen iloisena?
Ei, niin ei saanut tehdä, se olisi kiittämätöntä ja rumaa. Kukkien tuli olla tuoreita haudalle laskettaessa. Kesken iloa nyt, koska niin sattui, piti mennä sisään ja jättää se hänelle, niin vähän kuin hän siitä välittäisikin. Yhdellä nykäyksellä Kirsti pysäytti hevosen portin pielessä, hyppäsi kevyesti maahan ja ojensi suitset lähimmälle seuralaiselleen. Kädet vapisivat hänen toimittaessaan uhriaan, mutta kasvojen ilmeen tuli olla kirkas.
— Odottakaa minua täällä, hän sanoi. Heidän ei tarvinnut tulla mukaan, saivat olla rauhassa. Hän nyökkäsi päättävästi, hyväili pitkään Kleopatran harjaa, pudisti otsaltaan vallattomat kutrit ja astui sisään. Hänet valtasi sama epävarmuus ja kaipuu kuin aina ennenkin isänsä huoneeseen astuessaan.
Hän oli rakastanut isäänsä koko tulisen luonteensa lämmöllä ja ihailulla, mutta, hänen osaamatta sitä nimittää tai tietämättä miksi, siihen oli aina liittynyt hiven onnetonta intohimoa. Isä oli ollut Kirstille ystävällinen eikä koskaan edes torunut häntä, niinkuin saattoi torua muita. Mutta usein hän toivoi toria, jos niitä olisi seurannut se luontevuus, mikä muuten oli isälle ominaista. Nyt hän aina oli ollut Kirstiä kohtaan hiukan liiaksi huomaavainen, mikä oli tavallaan ritarillista, aivan kuin olisi ajatellut hänen tunteitaan, sen sijaan että olisi seurannut omia mielijohteitaan. Niitä hän juuri olisi tahtonut kokea oman kiihkeän luonteensa hienotunteisuudessa. Hän paloi halusta saada heittäytyä isänsä kaulaan, sitä innokkaammin kun hänen äitiinsä nähden ei tullut kysymykseen sellaiset myrskyisät purkaukset. Niin usein olisi hän tahtonut olla hänen koiransa saadakseen olla tuollaisessa kovakouraisessa, hyväilevässä leikissä mukana kuin hänen veljensä omalta alotteeltaan saivat. Likeltä piti, ettei hän nyt lapsellisella, puolittain syyntietoisella viekkaudella koettanut päästä vainajaa lähemmäksi kuin he.
Erotus lie ollut siinä, että he olivat poikia, hän vain tyttö. Se aiheutti, että hän aikaisemmin ja tietoisemmin murehti sukupuoltaan kuin mihin hänen tarmokas ja vapautta rakastava luonteensa myöhemmin olisi johtanut. Mutta isästään piti hän vielä enemmän siitä syystä, että sai niin vähän takaisin, ja kun isä kuoli, tuntui isku hänestä raskaimmalta. Silloin hänellä ei enää ollut toivoa saada hänet valloitetuksi; äärettömän tuskallisella kärsivällisyydellä olisi se onnistunut, vaikka se ei ollutkaan hänen tapaistaan muutoin. Hänellä oli tapana antaa itseään runsaskätisesti, mutta myöskin vaativana, ansaitsevalle ja ansaitsemattomalle, ja nähdä lahjansa innolla vastaanotettavan. Jos hän teki tuhmasti, ymmärsi hän sen pian ja vetäytyi punastuen, mutta arvokkaasti syrjään niinkuin prinsessa, joka muistaa kärpännahkavaippansa. Tai sitten lahjoitti hän sydämensä ikiajoiksi ja unhotus oli mahdollinen vain siitä syystä, että hän tiesi aarteensa olevan hyvässä säilyssä ja odottavan yhtä kokonaisena ja uutena uutta aikaa.