Mutta kaiken yllä kaareili korkeuden ja puhtauden kirkkaus tullen seuduista, joita ihmisjalka ei ollut astunut. Siinä näytti kaikki iloiselta eikä mikään pelottavalta. Se vaihteli lakkaamatta; siinä ei ollut kohtaa, mihin kiintyä, enemmän kuin ylvään valoisan musiikin synnyttämissä näkövaikutelmissa, mutta se antoi vallattomuuden tunnelman ajelehtiessaan ja vyöryessään eteenpäin äärettömässä, vapaassa avaruudessa. Piti ryhtyä johonkin oikein huimaan, uuteen leikkiin.
Kirsti kääntyi huutamaan pojille:
— Olkaa te intiaaneja, minä olen pakeneva valkea nainen. Ottakaa minut kiinni, jos saatte, ottakaa kiinni!
Piiska viuhahti ilmassa, polvet puristuivat lujemmin ratsun kupeisiin, ja hänen kevyt olentonsa keinui hitaasti veressään soivan soiton tahtiin. Kleopatra ymmärsi hänet, Kleopatrakin oli nuori ja virma ja nautti auringon pistävänkeltaisesta valosta, maan tuoksusta ja mustaan katseeseensa kuvastuvista aukeista vainioista. Se pani laukaksi, nopeaksi täydeksi laukaksi, se ei tahtonut jäädä jäljelle tuolla ylhäällä kiitävistä valkeista olennoista. Ja kun toiset hevoset sen näkivät ja kuulivat töminän, seurasivat ne esimerkkiä. Kaikki tanssi ja tömisti yhtenä pilvenä.
Pikku ratsastajat unohtivat suoran ryhtinsä kaiken muun ohessa, mitä olivat oppineet; he olivat mielikuvituksen maailmassa, preerialla saalista takaa-ajamassa. Heidän silmänsä säihkyivät, ilohuutonsa kävivät hurjemmiksi, he olivat kuin kiinnikasvettuneet ratsuihinsa ja unohtivat putoamisen pelkonsa. Pikemmin, pikemmin, eteenpäin, eteenpäin, saavuttamaan hänet, ottamaan kiinni!
Se ei saanut tapahtua, ei ikinä se saanut tapahtua! Piiska viuhui yhtenään hevosen liikkuvien korvien juuressa, tuuli riipoi hiuksia, hengitys lyheni, veri takoi ohimoita, silmäterät pingottuivat suuriksi. Leikkipelko muuttui todelliseksi ja kerääntyi painoksi sydämelle. Se vetäytyi kokoon, niin että selvään tunsi, missä se oli, se takoi ympärillään olevia seiniä kuin vangittu, taisteleva olento. Ja kuitenkaan ei Kirsti tiennyt, mitä pelkäsi, sen vain, että jokin ajoi häntä takaa, ja että jos se hänet saavutti, oli ilo mennyttä. Hänen mieleensä välähti muisto kaikesta tuosta selittämättömästäkin, joka häntä oli uhannut viime aikoina, hänessä itsessään, muitten katseissa ja tervehdyksessä, aamuilmassa. Ettei hän saisi olla lapsi entisissä tavoissaan ja rakkaassa maailmassaan, vaan että vakavuus hänet perisi. Vakavuus, tuo tyhmä sana, joka kenties oli pahempaakin kuin sana. Tuo mikä teki aikaihmisten elämän niin pimeäksi, raskaaksi ja rumaksi. Samassa hän muisti äitinsä äskeisen katseen. Siinä ilmeni sääliä, jotain vartovaa mustaa, jotain, josta piti paeta.
Paeta siis piti, ei koskaan tulla takaisin! Kulkea eteenpäin valkean, kauniin Kleopatran selässä, joka ymmärsi hänet niin hyvin ja lensi niin nopeasti siroilla jaloillaan! Seurata valkeita satupilviä, mutta aina kuten nytkin auringonsäteessä, joka paloi niiden keskellä. Ei liian likeltä, ei niin että varjot yltävät, vaan ainoastaan tuntien tuulen ja vauhdin huumaavaa iloa ympärillään.
Mutta sydän löi liian kiivaasti, se oli pakahtua. Hän tunsi lamaannusta niinkuin unessa, kun pakenee ja täytyy pysähtyä ja antautua kiinni. Hän kumartui alas käyden raskaaksi; hevonen tunsi muutoksen ja ajatteli: tosiaan, mitähän jos pysähtyisikin — ja menetteli sen mukaan. Samassa kaikkosi pelko, ja kaikki oli vain leikkiä.
Vainoojathan olivat vain veljiä, jotka hän tunsi parhaiten kaikista. Ensimäisenä, vaarallisimpana tuli Mauri, punaisena kuin sotaankoristettu päällikkö. Hän oli niin hurjana innoissaan, että olisi voinut ykskaks siepata Kirstiltä päänahan, jos se olisi ollut yhtä irrallaan kuin kotona olevan suuren nuken. Mihin lie se nyt joutunutkaan, sillä hän ei sitä enää hoidellut usein, mutta kun niin sattui, teki hän sen sitä suuremmalla, tunnonvaivojen lisäämällä hellyydellä. Voittamattomien esteitten pidättäminä kuten "Viimeinen mohikaani" häämöttivät vihdoin Klaus ja Folke kaukaa. Ensikertainen laukkaratsastus oli tehnyt heistä miltei kalpeanaamoja. Kirsti nauroi heille riemuiten.
— Näittehän, ettette saaneet! Minua ei saavuteta. Ei mikään ole kuin minun Kleopatrani, minun hevoseni, minun hevoseni.