— Lapset, hän sanoi, ja hänen katseensa sulki heidät kaikki, sekä ikkunoista pilkottavan taivaan pilvineen ynnä paljon vielä sen takana olevaa kaukaista syleilyynsä, teidän pitää oikein nauttia kesästä, ennenkuin se loppuu. Jokainen saa valita hevosen itselleen ja sitten saatte ratsastaa mihin tahdotte, kuinka kauas tahdotte, kuinka nopeasti tahansa. Tulkaa sitten sanomaan hyvää yötä!
Ihastuksen huuto oli vastauksena, ja äkki-ilo poisti tytöstäkin pettymyksen, ennenkuin se ehti tuntumaankaan.
Hän tahtoo olla yksin, ajatteli hän; hänen pitää tehdä jokin päätös. Koskeeko se minua? Suurilla on omat huolensa!
Ja hän lähti juoksemaan joutuakseen ensimäisenä talliin, missä herätti suosikkinsa Kleopatran pudistamalla harjasta osoitteeksi suunnattomasta, heitä molempia kohtaavasta nautinnosta. Sivu mennessä oli hän kiskaissut itselleen piiskan pensaikosta niin huolettomasti, että käsi repeytyi verille, mutta hän ei sitä huomannut, ennenkuin hevosen harjaan tuli jälki siitä.
Äiti oli sillä välin lukenut uudestaan mustareunaiset rivit lehdestä. Yhä syvempinä kulkivat hänen mietteensä hiljaisuudessa, hän nousi levottomana ja kulki edestakaisin. Vihdoin hän avasi ovet selkoselälleen ja vaelsi kautta koko huonerivin ikkunoista yhä viistompina loistavien valoviirujen häipyessä ja pitkien varjojen laskeutuessa. Oli kuin hän olisi kulkenut entisen elämänsä lävitse vaikeasti pysyen tavallisessa tyynessä tahdissaan. Mutta liikunto tuotti rauhaa. Lopuksi hän kulki kuin ihminen, joka tyynesti odottaa saavansa täyttää velvollisuutensa, mutta jotakin uutta silmällä pitäen.
II.
Kirsti, joka ensimäisenä oli saanut päitset valkealle Kleopatralleen ja kiivennyt sen selkään, ratsasti kulkueen etunenässä pitkin tasaista, kajahtavaa maantietä. Suitsissa oleva käsi taputti ihastuksesta eläimen kaulaa niin kovasti, että kirveli. Toista hän piti huulillaan imien sormesta vuotavaa verta, ja kun hän kääntyi veljiinsä, näkivät nämä huulten loistavan tavallista punaisempina lyhyiden valkeiden hampaiden ympärillä. Hänen kiirehtivä hengityksensä lietsoi loistetta silmiin ja kasvoihin kuten palje ahjon tuleen. Hattu riippui selässä, hiukset aaltoilivat kiemuroina ja kiharoina.
Koska hän oli heidän sisarensa, ei ollut koskaan juolahtanut heidän mieleensä, että hän saattoi olla kaunis; nyt he sen ymmärsivät melkein vastenmielisellä hämmästyksellä. Heissä välähti ajatus, että hänkin tulee kohta suureksi, käsittämättömäksi ja ikäväksi, niinkuin kaikki aikaihmiset ovat. Tämä kaikki kuitenkin vain sivumennen hipaisten kuin lehmukset poskea, jättämättä mitään jäljelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi heidät kokonaan halu päästä ensimäiseksi, ilo rientää eteenpäin pilven suuntaan, tuulen jäädessä kauas taakse.
Kirstikään ei ajatellut mitään muuta.
Valkea oli häntä kantava hevonen, valkea tien pyöriskelevä pöly, valkeina loistivat edessä pilvet, joita kohden hän suuntasi kulkunsa. Vaaleansinistä taustaa vastaan muodostivat ne kuin nuoskeasta lumesta kokoonpantuja kiinteitä, loistavia esineitä, muuttuivat saduissa ja unissa esiintyvien olentojen näköisiksi ja hajosivat valmistumatta, siten herättäen ja hämmentäen mielikuvitusta. Sieltä näkyi jättimäisiä, suuren, hurjan näköisiä päitä, siellä tappeli ihmisiä, hirviöitä, varjot ja valot jähmettyivät muodottomina kasoina toistensa viereen selittämättömän surullisessa murhenäytelmässä.