VAIMO. Minä tiedän kyllä missä se on. Se oli eräs lasku. En tiedä, oliko se maksettu. Minä teen pienen arviolaskun, näetkös, niin että tiedän suunnilleen, ennenkuin se tapahtuu. Onko minulla edes millä elää ensi aikoina. Siitä saan työtä koko illaksi.
SISAR. Etkö tahdo, että jään tänne? (Hiukan keventyneenä, sitten hellästi.) Olen ollut niin levoton sinun tähtesi, poistuttuani, samoin me kaikki… Siksi tulen joka ilta, mutta sinä et anna minun jäädä luoksesi koskaan. Tänään se olisikin vähän vaikeaa, mutta kuitenkin… On niin ihanaa ulkona, niin ihanaa. Sinun pitäisi tulla mukaan. (Keskeyttää puheensa.) Sinun pitäisi mennä ulos. Ethän vaan liiaksi antau surusi valtaan? Tiedäthän mitä lääkäri sanoi.
VAIMO. Tiedän, tiedän. On niin helppoa olla lääkäri.
SISAR. (Silmät kyyneltyvät.)
VAIMO. Suo anteeksi! En tarkoittanut sinua, enkä tarkoittanut hänestäkään sanoa pahaa. Ammattihan sen tekee. Apua he eivät voi antaa, neuvoja vain. Jos tekee heidän neuvojensa mukaan, täytyy heidän sitten miettiä selitystä, miksi ne eivät onnistu. Se on heille vielä vaikeampaa. Mutta heillä on kaavansa. Heidät haetaan aina liian myöhään, se näyttää olevan heidän kohtalonsa. Niin kävi hänenkin. Olisivat pelastaneet hänet, niin ei olisi ollut minulle liian myöhäistä. Nyt!
SISAR (liikutettuna). Et saa ajatella sitä, mitä ei voi auttaa.
VAIMO (entiseen tapaansa). No, ovathan he tarpeen kuolintodistusta varten. (Kapinallisesti.) Eikö se kaikki olisi voinut tapahtua ilveilyttä, ilman häiriötä? Enkö olisi voinut saada pitää hänestä huolta yksin viimeiseen saakka? Puhua hänen kanssaan niin kauan kuin rakas ääni… Sitä ei minulle sallittu, vaikka näin hänen silmistään, että hän tiesi niin paljon. Se minua surettaa. Olisin tarvinnut hänen apuaan. (Innokkaasti ja uskonvarmasti.) Näetkös, hän kuunteli kahdelle taholle. Hän näki ja ymmärsi kaiken. (Mietiskellen.) Hän pääsi verhon lävitse, jonka takaa minä nyt hämärästi aavistan. Esirippu oli hänen silmäinsä edestä poistettu. (Vältellen.) Hän tiesi heti mihin oli menossa. Mutta hän ei kylmänä jättänyt meitä ja maailmaamme. Ei toki, ei toki. (Puhuu hehkuvalla innostuksella.) Hän ei antanut minun kaatua kuin raskaan arvottoman kappaleen, sen kai tiedän minä, jota palelee, mutta kuitenkin kasvoin hänen viime hyväilynsä kohdatessa kättäni. Eihän toki, eihän toki. Hän ymmärsi minussa sen, mitä itse en ymmärrä, hän näki sieluuni. Ja hän näki kaiken elämämme. Se tuli kirkastetuksi, juhlalliseksi ja kasvoi myöskin uudessa avaruudessa. Se, että kuolevan katse tulee niin kummalliseksi, ei johdu siitä, että se tulee sokeaksi. Päinvastoin se näkee enemmän, se murtuu siitä. Silmä on liian pieni.
SISAR (katsoo häneen lapsellisen säikähtynein silmin). Niin surullista.
VAIMO (lyhyesti). Mutta pappi! Hän tarkoitti hyvää ja melkein uskoi mitä sanoi, mutta hän ei tiennyt mitään. Sentähden hänen sanansa tekivät minulle vain pahaa. Noista kolmesta, lääkäri, pappi, haudankaivaja, on haudankaivaja arvokkain, ikäänkuin vaatimattomin.
SISAR (itkee ja tahtoo syleillä häntä). Sinä puhut niin kummallisesti ja olet niin katkera. Saatat minut levottomaksi. Kuinka käy, jos sinä… Sinä et saa antaa valtaa kiivaudellesi. Sinun täytyy nähdä siinä jokin tarkoitus.