VAIMO. Silläkö tapaa? Koettelemus, kuritusko? Joku näkee minun olevan onnellisen ja ajattelee: "Ei se käy päinsä. Tuossa olen varmaan antanut liian paljon, täytyy ottaa pois. Hän voisi kukaties tulla hyväksi omin päin tuon antamani kanssa. Siitä leikkikalusta hän saa luopua." Oliko hän minulle leikkikalu? Vai olinko minä hänen lelunsa, jonka luota hänet kutsuttiin nukkumaan? Kuinka voi luulla jumalan ajattelevan niin? Ajattelisitko sinä tai ajattelisinko minä niin? Emme, sillä se olisi liian pikkumaista.
SISAR (lempeästi ja arasti). Mutta jos peititte valon toisiltanne, kuten sanotaan. Ehkä onni… Oi, en minä sitä ymmärrä, en voi siitä puhua. Mutta sinun täytyy koettaa ajatella niin.
VAIMO (pudistaa varmasti päätään). Ei onni ole tiellä. Se on pelkkää panettelua. Ei rakkaus pimitä, se valaisee, se vapauttaa ihmisen oman ahtaan minänsä rajoituksesta. Vasta sitten kaikki käy selittämättömäksi.
(Hän tuijottaa eteensä. Silmät käyvät loistaviksi.)
Niin, se oli onnea. Nyt se minusta tuntuu melkein käsittämättömältä. Jos se voisi vielä palata takaisin — niinkuin ihmeissä, sankarisaduissa — en tiedä kuinka sen ottaisin vastaan. Minä kuolisin. Niin, jos on totta, että kerran saa nähdä toisensa jälleen, mahtaa se tuottaa ilon niin valtavan ja pakahduttavan, ettei kuoleman tuska ole mitään siihen verraten. (Hän kavahtaa pystyyn, levittää käsivartensa, silmät ummessa, kasvot värähtelevinä.) Kuinka hurjana pusertuisi huuto rinnastani! Ei, älä pelkää. Tiedänhän olevani maan päällä. (Katkerasti, katsoen itseään.) Onhan minussa elämänväri.
SISAR (säikähtyneenä). Ei noin, ei noin!
VAIMO (kylmästi). Ei tapahdu ihmeitä. Kaikki on sitäkin kummempaa. (Taas kiivastuen.) Voitko käsittää? Miksi minä istun tässä liian epätoivoisena itkemäänkin, ja tuolla muutaman oven takana uinuvat lapsemme viattomina ja terveinä, ehkä hymy huulillaan. Ja kauempana, lampunvalomme piirin ulkopuolia, äärettömyydessä, kylmyydessä nukkuu hän, joka antoi tarkoituksen elämällemme; nukkuu ja odottaa untamme ja tiedottomuuttamme.
SISAR (itkien). En voi vastata muuta kuin mitä meille on opetettu. Täällä on pimeää, siellä valo. Täytyy nöyränä siihen alistua.
VAIMO (uhmaavasti). Ja nöyrästi ajatella ajatus loppuun: Joku kylvää meitä kuin siemeniä multaan tähän surunlaaksoon, maahan. Täällä juurrumme. Kyyneleet ovat kasteemme ja sateemme, niistä versomme kalpeiksi kellarikukiksi. Äkkiä joku tempaisee meidät sellaiseen kirkkauteen, josta meillä ei ole aavistustakaan ja jonka täytyy tehdä meille pahaa. Kuka on tuo "joku"? Sama, joka on kylvänyt, sanotaan. Ihmeellistä! Eihän hänellä ole mitään yhteistä meidän maailmamme kanssa, hän olisi heti voinut valita toisen. Ei suinkaan hän ole rakastunut vastakkaisuuksiin.
SISAR (liikutettuna). Sinä herjaat. Varo itseäsi!