Tuolla käsivarrella lepäsi käteni, ja minä painoin sitä rintaani, niin että sydämeni sykki siihen. Me kuljimme nopeasti, ilma oli raikas, ja joka sana aikaansai ilmassa savua. Kääntäessäni pääni häneen näin sen sekä hänen katseensa, ja ilo sylkähti minussa. Minä muistin varmaankin entisajan käsityksen sielusta, pienenä ilmavana olentona. Hän on minun, ajattelin, hänen silmänsä, hänen henkensä.
Sydämeni lyönnit eivät ole jättäneet jälkeä kankaaseen, niin iloisesti kuin se sykkikin. Mutta toiselta puolen on se hiukan kulunut. Minun kädestäni, minun onnellisesta, hansikoidusta kädestäni! — Hän puhui mielellään kävelyillämme, yleisistä asioista, ei minusta sillä kertaa. Siitä mitä hän näki ja ajatteli. Minä pidin kuitenkin enimmän siitä, että puhe koski minua. Mitä se teki, vaikka muut kuulivatkin. — Kun olimme luonnossa, saattoivat hänen sanansa koskea sitä. Hänen maailmankatsomustaan, jota nyt koetan palauttaa muistiin. Jospa olisin innokkaammin kuunnellut. Silloin oli niin erilaista — olimme nuoria ja lämpimiä molemmat! Kaikki tuntui niin helposti selviytyvän, ei ollut puhetta — ei, se sana ei sovi! Niin, takki! Nyt panen sen tähän, siihen on pehmeä nojautua. Jos onnistuisin nukahtamaan, saisin kenties taas kulkea hänen kanssaan.
Hän istuutuu sohvalle ja ottaa toisen vaatekappaleen.
Tässä on takki, joka hänellä viimeksi oli yllään. Tässä on pilkku rintamuksessa sillä paikalla, johon minun oli tapana nojautua tietäen tulevani suudelluksi. Siitäkö se olisi tullut? Niin rakasta!
Hän katsoo tarkemmin. Silmät käyvät himmeiksi.
Ei. Se näyttää kuivuneelta meriveden pisaralta. Siinä on valkeaa tomua. Suolaa! Se johtuu kyynelistä. Eilen itkin tätä vasten. Sitä en siis saa tehdä. Kun itken, saan pysytellä aivan yksin! Tähän pitää liittyä vain lämpimiä muistoja. Jos kylmä niihin tunkeutuu, ei minulle jää mitään jäljelle.
Kun panen ne näin, näyttää niissä olevan hiukan ruumista sisällä. Kas vaan! — Ei, ei! Se näyttää köyhältä, jäykältä, kammottavalta. Ei saa niillä leikkiä! Silloin se tulee pilkaksi. Saan nojautua niihin, painautua ainoaan, mitä minulla on jäljellä, uskotella löytäväni niistä lämpöä ja turvaa! Ei saa itkeä, pitää sulkea silmänsä ja koettaa olla ajattelematta! Se käy nyt päinsä, olen niin väsynyt. Kunpa voisin nukkua, silloin — mutta sehän on mahdotonta. Minä olen nukkuvinani, ehkä muistot silloin ruumiillistuvat kuitenkin.
Hän makaa hetken sohvan selustaa vasten, mutta säpsähtää pystyyn taas, silmät tuijottavina ja epätoivon syventäminä.
Huu, mitä olenkaan taas tehnyt? Leikkinyt, näytellyt. Yhä pahemmin minua paleltaa. Vaikka kietoutuisin kaikkiin noihin vaatteisiin, jäätäisi minua luihin asti. Mitä niistä on apua? — Miksi minua palelee? Täällä on kai lämmintä. Minua paleltaa lahjomaton totuus, jota emme ole kylliksi kovat kestämään. Siksi olemme keksineet ihmeen, se on ollut meidän ilmapiirimme, siinä olemme tähän asti eläneet. Sitten sanotaan meille: se on väärä ilmapiiri. Hengitä tyhjyydessä, totu siihen! Mutta meidän koko luontomme nousee vastaan huutaen: minä tukehdun! Pitääkö se tukahduttaa johdonmukaisuuden tähden, onko se oikein…? Mitäs jos se on väärin! Usko, usko, niin tapahtuu ihme! (Polvillaan.) Jeesus Jumalan poika, joka seisot loistavin silmin kalliohautasi ovella, joka hallitset pimeyden ja kutsuit Latsaruksen esille! Ja hän tuli unenraskauttamin askelin, liinoihinsa käärittynä. Miksi ei kukaan saa sinulta enää pyytää sellaista, vaikka siinä sinua parhaiten tarvitsisimme? Te Maaria raukat, jotka itkitte haudan partaalla, mitä ihme teitä auttoi, kun arkku oli tyhjä! Mutta te muut taivaan vallat, jotka armahditte Laodamiaa, teitä on suloista uskoa. Orfeustakin kuulitte, mutta hän, hän kääntyi katsomaan taakseen ymmärtääkseen. Vaikka hän olisi voinut pitää kiinni kädestä, joka oli melkein lämmin hänen kädessään. Eikö ollut tarpeeksi, että hän sai tuntea sen? Minä uskon teihin, palavasti uskon teihin ja kerjään teiltä ihmettä. Antakaa hänet minulle takaisin! Minkä arvoinen hän on teille, verraten siihen, mitä hän on minulle! Kieltäminen on julmaa. Mitä hän on nähnyt toisella puolen, jota elävät eivät saa tietää, sen voitte lempeästi pyyhkäistä pois hänen otsaltaan ja silmiltään. Loput minä suutelen pois, oi Jumala, en minä pelkää; minä lämmitän hänet jälleen eläväksi, vaikka hän olisi kuinka kylmä. Tulkoon hän tuosta ovesta sisään niinkuin ennenkin joka päivä. En kysy, en muistuta mistään häntä. Jos hän tulee miettiväksi ja ihmettelee, miksi täällä on niinkuin on, olen hänen luonaan auttaen lämpimin, viisain sanoin. Olen osuva oikeaan. Nyt, nyt? Eikö lukko liikahtanut? Ylös, hän ei saa nähdä minua näin! Kuinka voi sekunti olla niin pitkä? Nyt se kuitenkin on ohitse. Ei siellä ollut ketään!
Mitä olen tehnyt? Miksi olen ryöminyt lattialle?