Polvia särkee, päätä särkee, sydän tuntuu puristuksen aristamalta. Näin väsynyt en ole koskaan ollut, en edes silloin kun olen synnyttänyt lapsiani. En muista mitään, varmaan kaadun. Tuonne vaatteiden luo, nehän ovat ainoat mitä minulla on. Minä putosin niin syvälle. Nyt varmaan leijun ilmassa. Mitä tämä on? Untako vai…
Hän ei tajua mitään. Silmät ovat ummessa, hän näyttää nukkuvan. Kuluu joku aika yhtä määräämättömän pitkä tai lyhyt kuin aamuhorroksen väliajat. Mikään ääni ei sitä mittaa. Äkkiä kuuluu jotain, ja hän avaa silmänsä hitaasti.
Niin valoisaa, niin valoisaa! En koskaan ole nähnyt tällä tapaa. Tunnen kaiken, mutta näen siinä enemmän. On kuin kaikki, mitä olen täällä kokenut, tulisi eläväksi yhdellä kertaa. Aikaa ei ole. Kuulin jotain. Askelia! Hän! Taivaan Jumala, hän!
Etehisen ovi aukenee, mies tulee sisään. Hän on puettu siihen pukuun, jota vaimo äsken katseli. Mies astuu tyynesti totuttuun tapaan huoneeseen eikä katsele ympärilleen, vaikka silmät näyttävät aristelevan paljoa valoa. Ne asettuvat paikoilleen pienellä kulmannykäyksellä, joka tekee hänen tavallisen miettivän ilmeensä hieman vakavammaksi.
VAIMO on juossut häntä vastaan. Veri syöksyy hänellä sydämeen, niin että tekee kipeää, ja hän on hyvin kalpea, silmät tummat. Tätä ennen on hän antanut ajatustensa välittömästi muuttua sanoiksi, väliin kuiskaten, väliin ääneen. Hän on itsekin kuunnellut ihmetellen. Nyt hän pelkää uneksivansa ja hän koettaa pitää erillään ajatusta ja puhetta kuten todellisuudessa muiden parissa ollessaan. Mutta ei ensi alussa; kun hän juoksee esiin, kaikuu riemuhuuto, jota hänen kurkkunsa ei voi hillitä. Hän melkein parkaisee, pelästyen sitä itsekin:
Sinä, sinä tulit kumminkin! Vihdoinkin! Sinä, sinä!
Hänen huutonsa sisältää tuskaa ja riemua; riemu on sydäntäsärkevintä siinä. Hänen silmänsä täyttyvät polttavista, valossa kimmeltävistä kyynelistä. Hämmästys on lamauttaa hänet; hänestä tuntuu, että hän kuolee. Hän tahtoo heittäytyä miehensä syliin, mutta tämä ei näytä sitä huomaavan; ja hän hillitsee itsensä sen nähdessään. Hän rupeaa ajattelemaan, tavattoman nopeasti:
Enhän liene huutanut. Se meni sisäänpäin. Hänen ohitseen se luisti. Hän ei tiedä mitään. Tai ehkä minä… Olen vain nähnyt unta surusta ja kaikesta kauheasta, tuossa sohvalla maatessani sellaista uneksin äsken! Aivan varmaan, se on luonnollisempaa, niin sen täytyy olla. Minä tahdon niin koko olemuksellani. Hän on ollut ulkona kävelemässä. Nyt hän on kotona ja me olemme onnellisia, oi, me olemme niin onnelliset!
Värisevässä riemussaan hän hämmästyy sitä, että seisoo tässä ajattelemassa: minä olen onnellinen. Häntä vapisuttaa, ja hän pelkää pelottavansa pois onnen.
Minä en saa kertoa hänelle mitä uneksin. Se voi olla enne, tai hän voi sitä pitää sinä. Nyt tahdon olla onnellinen.