VAIMO (jatkaa). Aarnelle on kaikki uutta. Hän ei muista mitään ennestään. Miltä kesä tuntuneekaan tuollaisesta, joka juuri on valmistunut ottamaan sen vastaan. Kaikki tuntuu hänestä suurelta ja raikkaalta, kukat siskoksilta toistensa vieressä.
MIES. Niin, muistan sen vielä omasta lapsuudestani. Kaikessa on lapsen oma yksilöllinen elämä. Ei mikään ole kaunista eikä rumaa, kaikki on joko hyvää tai pahaa. Hälistään niin paljon kauneudesta, sitä mestaroidaan, siitä saarnataan ja useimmissa tapauksissa tuntuu siinä turhamaisuuden pieni ääni. Lapsen käsitys on paljoa rikkaampi välittömyydessään. Sellaisesta vain voi syntyä leivon laulu. — Muistan kuinka silloin käsitti kukkivan pensaan, juuri oman olentonsa mukaan. Kuinka kaikki tulee köyhäksi sitten kun sanotaan: tuo viiva on kaunis, nuo värit ovat sopusointuiset. Ainoastaan hyvin pieni itsetietoinen osa omasta minästä on siinä osana. Se on tuota kiitettyä kehitystä. Siitä syystä mietiskellään.
VAIMO (riemuiten). Rakkaudessa tulee taas kokonaiseksi. (Kun hän ei saa miestään yhtymään itseensä, palaa hän aineeseen.) Niin, kuinka kaikki mahtaa olla viatonta, onnellista ja valoisaa hänestä.
MIES. Elämä on niin lempeä ensimäisen puolinaisen itsetajunnan iässä. Sitä ennen vallitsee sokea, kiivas tahto, ja sen jälkeen…
VAIMO. Kuinka hänestä tulee pyöreä ja ruskea. Kuinka he molemmin loistavat ruohon keskellä! Ei mikään loista niinkuin lapset. Minä rupean yhä enemmän uneksimaan heidän tulevaisuuttaan, samoin kuin silloin kun heitä ei ollut vielä olemassakaan. Se on oikeastaan tyhmää, sillä lapset itse elävät nykyisyydessä ja ovat siten viehättävimmät. Mutta se on niin houkuttelevaa ja minä teen kaiken heille niin kauniiksi sittenkin. He muistuttavat sinua enimmin.
MIES. Hm. On liian aikaista päättää sitä. Signe on kyllä perinyt minulta liiankin paljon, pelkään.
VAIMO (melkein kiivastuen). Kuinka voit niin sanoa?
MIES. Tarkoitan etupäässä hänen onneaan. Hänen tunne-elämänsä on liian kiihkeä, vaikka samalla sulkeutunut. Kun hän ajattelee jotain iloa, niin hän ikäänkuin puristaa sen rintaansa; häneen tekee kipeää, silmät käyvät mustiksi. Jouluaattona ja syntymäpäivänä on hänellä kuumetta. Olen usein ajatellut, mitä se merkitsee. Hänellä on mielikuvitusta, hän ottaa etukäteen. Niin ei saa tehdä.
VAIMO. Oi! Sittenhän hän nauttii siitä kaksinkertaisesti.
MIES. Pääoma ei ole koskaan suuri, ja korkokanta on alhainen. Kun hän oppii laskemaan, huomaa hän sen. Kun hän kasvaa, emmekä me enää ole hänelle kaikki kaikessa, ottaa hän muut ihmiset samalta kannalta. He maksavat huonosti. Ystävyydessä tapahtuu lastenmurhenäytelmiä. Kun sitten nuoruus saapuu ja sen ankaruus, jonka on niin vaikea pysyä pystyssä meidän päivinämme, kun levottomuus kaikkialla pakottaa ratkaisemaan ylivoimaisia probleemeja — tuntuu maailma käsittämättömän rumalta, kovalta ja väärältä. Koska hän on nainen, ei häntä lohduta oman päänsä pitäminen, uskalias, ahdas johdonmukaisuus. Hänen olentonsa vaatii saada ihaillen taipua, hän ei tahdo mitään mieluummin kuin olla väärässä.