VAIMO. Sitä hän kyllä saanee. (Hymyillen.) Kovinpa sinä maalaat mustin värein.
MIES. Niin saakin. Silloin kun hän rakastuu.
VAIMO (ojentaen innokkaasti hänelle kättään). Niin, ja sitten saa olla huoletta. Siihen tahdoit päästä. Sen valossa näkee asiat oikein, eikä mikään ole vaikeaa. Saa antaa antamistaan, koko olentonsa; tuntuu kuin ei mitään jäisi jäljelle. Mutta sitä ajattelemattaan on itse saanut paljon enemmän kuin on antanut, tuntee itsensä rikkaaksi. Se mitä ei koskaan ole aikonut antaa pois, oma katkeruus, se se vain katoaa — kuten sumu auringossa.
MIES. Niin voi sattua, jos kohtalo on niin hyvänsuopa, muutoin… (Hellästi.) Niin on suuressa määrin ollut meidän osamme. Kiitos!
VAIMO (odottaa hänen tarttuvan käteen, mutta tuntee sen raskaana laskeutuvan alas. Hän koettaa voittaa pettymyksensä.) Emma sisko oli juuri luonani. Tänäänhän se olikin, ei kauaa sitten. Hän aikoi viipyä, kun olin niin alakuloinen, en tiedä mistä syystä. Hän luuli minun olevan sairaan. Mutta näin, kuinka se oli hänelle vaikeaa, ja ymmärsin, että hänen piti tavata joku. Häntä ympäröi kevätilma. Onni, epävarmuus, hento toivehikkuus. Nyt se tuntuu minusta niin kauniilta. Minua kaduttaa, että samensin hänen onneaan, enkä käsitä, kuinka niin tein. Pian sain hänet lähtemään luotani, ja hän luultavasti unohti kaiken. Nyt hän hymyilee kylläkin valoisasti kulkiessaan käsi kädessä toisen kanssa kohti tulevaisuutta.
MIES (etsien). Ihmeellistä, että itsestään luopuminen juuri tuottaa onnea. Silloinhan kuolemankin pitäisi… Kuolemalla ja rakkaudella on jotain yhteistä.
VAIMO. Älä puhu siitä! Siitä ei lähde mitään, se on vain kauheaa.
MIES. Miksi niin? Mistä voit sen tietää? Juuri nyt minusta tuntuu, että sen käsitän ja että minun täytyy pyrkiä eteenpäin. Kaikki mitä tänä ihmeellisenä iltana olen mietiskellyt, suhisee tuon kysymyksen ympärillä. Se vetää ammottavaan avaruuteen, ja minusta tuntuu, että olen ollut siinä ja ymmärtänyt osittain, mutta se on liian epämääräistä ja suurta sanoiksi. Nyt minun täytyy kokea, mihin ajatus pyrkii. Sen pitää kannattaa siellä niinkuin täälläkin; kauempaa se ei pysy paikkatyönä. Saanko ajatella ääneen sinulle? Etkö tahdo kuunnella?
VAIMO. Enkö tahtoisi kuulla rakasta ääntäsi, ikävöityäni sinua niin tulisesti ennenkuin tulit? Sanoitpa mitä tahansa, se lämmittää. Sinä olet miettinyt itsesi sairaaksi, en tiedä miksi. Mutta puhu! Saat siitä rauhaa ja lepoa.
MIES (kuin kaikuna taas). Saan siitä lepoa. Katsokaamme sitten! Nämä käsitteet eivät ensi kertaa satu yhteen, vaikka ne tuntuvat yhtä vastakkaisilta kuin tuli ja vesi. Kaikki todellinen rakkaus sisältää aavistuksen siitä. Vastakohtaisuus, pelko ei sitä herätä. Syvimmin rakastaessaan ei pelkää mitään, tuntee nousevansa elementtien ikuisen, suuren henkäyksen kannattamana, on yhtä turvallinen kuin nekin. Se tunne ei valehtele, vaikka sen esineet voivat vaaleta ja vaihtua. Silloin tuntuvat sen ilmaukset naurettavilta; itse se ei koskaan ole naurettava, jos se on oikea. Mitä tarkoittaa tuo tunne? Itsestään-luopumista. Persoonallisuus, jota me muutoin varjelemme kalliimpana aarteenamme, sulautuu rakastettuun olentoon, on yhtä toisen kanssa, uppoaa valoavaruuteen. Ja tämä tuottaa sanatonta, värisyttävää onnea, äärettömyyden pyörrytystä, kuiskauksen kuolemasta, jolla on vain suuruus jäljellä, mutta ei pelkoa.