VAIMO. Älä sano sitä sanaa, ei sitä!
MIES. Sanat eivät saa pelottaa. Mitä tiedät itse asiasta? Muista rakkauden itsensäuhraavaisuutta, mikä on suurinta, turvallisinta siinä! Se oli enne. Toinen syli ottaa meidät. Kaikki, vastahakoiset ja halukkaat. Se ei valhettele; se ei hyväile, mutta ei ole julmakaan. Kun voi painautua sitä liki, on hyvä olla; siitä ei pääse erilleen kääntymällä pois. Kuoleman täytyy kuulua maailmanselitykseen, se on itse maailmanselitys.
VAIMO. Pysähdy, lopeta!
MIES. Nyt, kun olen niin lähellä? En. Kuolema hajoittaa sen harhan, joka oli minä, siksi se luo kasvoihin niin vapautetun, avaroittuneen ilmeen. Se vapauttaa perin pohjin, se leikkaa solmun poikki. Nyt ymmärrän mitä tuolla ulkona haparoin, nyt on ovi taas auki ja minä olen näkevä. Minä olin kaikessa, mitä yössä näin, painossa, varjoissa, valossa, elävien rauhattomassa, värisevässä sydämessä; minä olen niin kauan niissä kuin kuulun elämään. Kuvitellessani olevani jotain muuta, olen niiden vanki. Mutta jos voisin nöyrästi rakastaa kaikkea elävää, unohtaa itseni, niin olisin vapaa, olisin viisas, sammuisin kuin tähdenlento valossa, silloin olisi minulla rauha. Kuolema suo tuon rauhan; se sanoo: et ole enää olemassa. Kaikki levottomuus ja kaipuu — ovat poissa! Siellä loppuvat sanat, ne olivat vain pimeydestä nousevia kuplia; niitä ei tarvita siellä, missä ei ole pimeyttä. Ihmeellistä. Nyt puhuessani tuntuu, kuin ne olisivat jo kuolleet minussa.
VAIMO (tuskan murtamana). Mutta minussa ne elävät, minua ne raatelevat, kirveltävät. Oi, kuinka voit…? (Kapinoitsevana, posket hehkuvan punaisina.) Tässä meidän kodissamme, jonka sellaisella ilolla rakensimme! Täällä, missä olet tehnyt työtä ja tuntenut kasvavasi ja minäkin olen sen tuntenut pienuudessani! Täällä, missä olemme kuiskanneet toisillemme rakkautta, kunnes sana uupui, ja katsoneet toistemme avoimiin silmiin, joita ei mikään varjo sumentanut. Missä olemme valvoneet lastemme sairasvuoteitten ääressä ja tunteneet onnen kuni lempeän jumaluuden yllämme, vaaran mentyä ohitse. Oliko kaikki harhaa? Eikö ihmiselämään sisälly kokonainen äärettömyys, eteenpäin, hitaasti eteenpäin, lehti kerrassaan, kukka kerrassaan — kuka näkee päähän? Se on suurta, ihanaa. Ei se ole kevyttä, mutta olisiko se muuten minkään arvoista? Näetkö, kuinka puhun itseni lämpimäksi, kuule, kuinka se on rakasta! Unohda kaikki kylmyys!
MIES (katsoo häntä kasvoihin ja kirkastuu itsekin, katsoo pitkään maahan, ja katseeseen tulee ihmetyksen varjo). Sen kyllä voisin. Niin. Sinä olet niin kaunis, sinä loistat enemmän kuin mikään muu. Mutta miksi sinulla on tuo puku? En ole sitä ennen nähnyt. Se imee kaiken valon itseensä, kunnes se haihtuu poimuihin. Onko tuo onnen väri maailmassamme?
VAIMO (katsoo surupukuaan. Käsittämättömänä valtaa muisto hänet. Hän kirkaisee.) Sinun tähtesi. Minä näin unta, mutta eihän tämä ole unta. En ymmärrä mitään. Ja valot täällä! Ja kuitenkin tulet hämärämmäksi. Kyyneleet sen vaikuttavat. Oi sano, että kyyneleet sen tekevät! Tule suutelemaan ne pois! Vai olenko tulemaisillani sokeaksi? Yhdentekevää, kunhan tulet luokseni. Oi tule! En käsitä mitään.
MIES (vaimo ei näe häntä enää. Ääni kuuluu kaukaiselta.) Mutta minä käsitän. Emme enää puhu samaa kieltä. Kohta et kuule ääntänikään. Kuulumme eri maailmaan. Nyt!
Hän on poissa. Vaimo syöksyy paikkaa kohden ja kaatuu lattialle hillittömästi itkien. Vihdoin nostaa hän päätään ja puhuu itsekseen nyyhkytysten välillä. Hänen katseensa lujittuu puhuessa, ja hän tuijottaa valonliekkeihin.
Ihmettä minä kerjäsin. Toisenlaisena se ei voinut ilmetä, ymmärrän sen nyt, vaikka jumalia olisikin olemassa. Minun ei olisi pitänyt pyytää, nyt hän on vielä kauempana. Kuolema, kuolema! (Silmiin syttyy loiste.) Mutta nyt kuitenkin tiedän, mitä hänkin tiesi silloin kun hänen todellinen äänensä lakkasi kuulumasta, silloin, kauan sitten. Se on suurta, ehkei se ole kylmää. Minun täytyy totuttaa ajatuksiani, tahdon koettaa, voidakseni elää maailmassani elämääni. Se johtaa hänen luokseen. Kenties kaikki joskus selviytyy… Oi! (Hän puhkeaa taas itkuun.)