HÄRKÄ.
Lienen ollut sinä kesänä kaksitoistavuotias, ja luonto tuolla aavan meren partaalla vaikutti voimakkaasti sen ikäisen mielikuvituksen vetovoimaan kaikkea villiä ja ryövärimäistä kohtaan.
Muistot sieltä ovat vieläkin mielessäni samanlaisina kuin silloin kun kaiken näin ensi kertaa omituisena ja suurenmoisena.
Pitkä saari nosti jyrkät kalliomuurinsa aavaa vasten, joka oli niin suuri, että aallot vyöryivät myrskyllä oikein korkeina keräten punertavaa ruskolevää valkeanviheriän vaahdon alle. Kun kulki rantaa pitkin, tapasi aina uuden niemen viimeiseksi luullun takaa — maailmalla ei näyttänyt olevankaan loppua.
Kokonaiset koskelopesyeet syöksyivät päistikkaa veteen ja juoksivat siellä lotinalla kuin tohvelit sileällä lattialla, edessänsä auringonpaisteinen kiila. Väliin ne taas sukelsivat näyttäen hukkuvan, sillä en nähnyt niiden tulevan takaisin. Se teki hyvin levottomaksi. Monenmoiset petolinnut, jotka mielellään suurensi kotkiksi, kohosivat ilmaan ja kaartelivat velton ylpeinä metsää kohden, missä niillä oli pesänsä. Kun seurasi niitä sinnepäin tiheitten katajikkojen läpi, tuli korkeille kangasmaille, joita peitti mustikanvarret ja kanervat tai laakeat, päivänpaahteiset paadet. Siellä tapasi kyykäärmeen poikasia lekottelemassa; niillä oli terävät, julmat, mutta hauskat, pienet silmät. Ei niitä raatsinut tappaa, sillä niiden elämännautinnon ymmärsi niin hyvin. Sieltä näki saaren toiselle puolen, ja kaikki tuntui äkkiä erilaiselta, ikäänkuin muurin yli pilkistäessä.
Hakamaissa kasvoi voimakkaan vihreitä tammia, pähkinäpensaita, paatsamoita, ja maa oli valkoisenaan lehdokkeja; niityt kiemurtelivat kuin salmet, ja reunoilla kasvoi suuria lehmuksia, joitten ympärillä parveilevain mehiläisten surina kohisi heinäkuun tienoissa kuin urkujen soitto. Tässäkin rehevyydessä ja rikkaudessa ilmeni jotain villiä. Lehtimetsän välillä laskeutui vierinkivipohjainen havumetsä rantaan aivan kuin rintaluut selkärangasta. Maa loiveni hyvin äkkiä, joten saattoi hyppiä luonnonmuodostamia portaita myöten vuorelta alas.
Tällä puolen muistutti meri sisämaanjärveä pitkine salmineen, jonka molemmat päät näyttivät kiinnisolmituilta, ja toisella puolella olevien suurten saarten välillä oli melkein umpinainen lahti. Kaidepuilla varustettu porras johti sen suun ylitse, ja aivan sen läheisyydessä sijaitsi runouden pahin soraääni, pieni, jokapäiväisen sievä naapuritalo. Muuten sieltä ei ollut sauhuakaan nähtävissä muualta kuin lähellä olevasta isäntäväkemme harmajasta kesämajasta.
Heidän ja vastapäätä asuvien välit olivat kireät, koska jälkimäiset olivat äskettäin muuttaneet paikalle ja siis epäluulonalaisia. Sen lisäksi he olivat kaupunkilaisia, "etelästä" tulleita ruokakauppiaita, joiden olisi pitänyt siivosti pysyä entisillä aloillaan. He olivat ostaneet pienen maatalon vanhuutensa turvaksi ja kasvattaakseen kahdesta täysikasvuisesta pojastaan kunnon ihmisiä. Naapurit ainakin pitivät viimemainittua pääsyynä ja asettuivat kerrassaan epäilevälle kannalle tuloksen suhteen. En tiedä mikä siihen lie antanut aihetta, mutta minuunkin juurtuivat samat ennakkoluulot.
Ainoa, mitä ihmisillä oli heitä vastaan, oli se, että heidän oli tapana uida salmessa. Jo sekin, että ihmiset uivat, oli sopimatonta ja tyhjäntoimittajain tapaista; sen voi antaa anteeksi vain kesävieraille, jotka eivät tienneet paremmasta. Kieltämättä he tulivatkin varsin likelle meidän rantaa pitäen hieman vallatonta melua, kuten yksinkertaisten ihmisten on tapana uidessaan.
Emäntämme suuttumus meni niin pitkälle, että hän kerran vetosi innokkaasti minuun, jotta emmekö me molemmat, osoittaaksemme kuinka heidän omavaltaisuutensa loukkasi meidän hienotunteisuuttamme, kääntäisi heihin selkämme ja uhkaavan loukkaavalla liikkeellä huomauttaisi, että tällä selällä samoin kuin kärsivällisyydellämmekin oli loppunsa. Mutta alakuloisena minun ymmärtämyksen-puutteestani suunnitelmaa kohtaan hän jätti sen sikseen, ja täydellinen epäsopu naapurusten välillä estyi puhkeamasta.