Tästä saimme molemminpuolisesti etua ja iloa tuonnempana.
Keskellä naistenviikkoa tuli toinen noista nuorista miehistä ruuhella salmen yli, täysin puettuna, ostolakki tiheäkiharaisessa päässään. Niin, olipa hänellä oikein kiiltokauluskin ja taivaansininen pikku rusetti. Hän läheni verkkojen luona olevaa ryhmää, johon minäkin kuuluin hakien sinisimpukoita ja särmäneuloja, ja kaupunkilaisen vapaalla miellyttäväisyydellä, jota lisäsi puheessa ilmenevä vähäinen suulakiääni, kutsui hän meitä sinä päivänä kahville tekemään tuttavuutta.
Hän kääntyi meihin monesti selin katsoakseen kotiinsa päin; varsinkin sen päälläänseisova varjokuva vedessä oli hänestä komea ja kaunis, vaikkakin vaikea selittää. Me olimme samaa mieltä ja huomautimme, että portaiden edessä oli koivusta muodostettu kunniaportti.
Nuori mies vakuutti innokkaasti, että hän sen kyllä tiesi, kun oli sen itse pystyttänyt toisten kuorsatessa kilpaa. Hän huomautti hilpeästi sen syynkin. Heillä oli Saaran päivä, joka ei ollut kuitenkaan hänen, vaan hänen vanhan äitinsä nimi. Minuakin kutsu koski, lisäsi hän nopeasti ja ystävällisesti kehottaen. Päivän sankari olisi erittäin mielissään saadessaan nähdä minut, lopetti hän leikkisästi.
Sellaista rakastettavuutta nähdessämme emme voineet pitää ennakkoluulojamme. Kun hän oli vihellellen soutanut takaisin, jäimme liikkumattomina seisomaan paikoillemme hiukan juhlallisina meitä hipaisseesta seuravelvollisuuksien ja suuren maailman kosketuksesta. Matami oli vaipunut ajatuksiin, jotka ehkä koskivat pukukysymystä, sillä hän eli perheineen varsin köyhissä oloissa, tai ehkä hän katui, että oli kerran ollut vähällä tehdä auttamattoman sopivaisuusrikoksen tuota hyväsydämistä, kiharapäistä nuorukaista kohtaan.
— Kuuleppas sinä Fritiof siinä, sanoi hän säyseästi eräälle pojistaan, mutta jatkoi sitten tapansa mukaan tulisella kiivaudella, pitääkseen arvoansa yllä: — mene heti vettä hakemaan, junkkari!
Tämä poika oli ylen kiltti ja moitteeton, ja siksi eukko aina uskalsikin hänelle äyskiä. Yhtä välittömästi vaihtui sitten puhe hänen luonteensa mukaiseksi ystävälliseksi pakinaksi: — Ja sitten, katoppas, rapsi vähä kukkia maista. Sinä osaat niin hyvin laittaa ne kokoon, Fritiof, sitten voimme onnitella kunnollisesti.
Kun määräaika joutui ja haettu vesi oli tehnyt kaikkien kasvot ja päät sileiksi, sousimme kiiltävän salmen poikki mukanamme valtava, taaja, loistava, aaprotilta tuoksuva kukkakimppu. Sateenkaarenvärinen tervaviiru muodostui veneestämme rannasta toiseen kuin sovinnonmerkiksi, ja kaikki me olimme iloisia ja toivehikkaita.
Sopusointu olikin täydellinen, sillä isäntäväkemme olivat kunnon ihmisiä, joiden kanssa oli helppo seurustella.
Rouva oli kyllä jyrkänlainen luonteeltaan, ja osaksi rehellisyydestä, joka ei sallinut hänen teeskennellä vieraille, osaksi jonkinlaisesta naisellisesta vaistosta, joka sanoi sen häntä parhaiten pukevan, hän erityisesti korosti tuimuuttaan. Hän seurasi täydellisesti Tukholman "Eteläisessä teatterissa" näkemäänsä esikuvaa käyttäen hirvittävää silmäkieltä. Selvästi kuitenkin huomasi, että hän sisimmässään rakasti ihmisiä ja että hänen tarkoituksensa todellakin oli, että meidän piti syödä haljetaksemme kahvipöydässä, kuten siis teimmekin.