— He-herra Jumala, eihän meillä ollut mitään asiaa tällekään puolen. Tuohan se vaiv… Mutta eiköhän se nyt ymmärtäne, että kohta ollaan kotona?
Emme tienneet, ymmärsikö härkä vai eikö, sillä se näytti ajattelevan muuta. Sen hitaissa aivoissa näytti vasta nyt selvinneen vaikutelmat niityltä ja seurasta siellä. Se kääntyi sinnepäin, pudisteli itseään ja päristeli ja tahtoi kääntyä takaisin.
Nyt ei saanut hukata tähänastista voittoa. Kaikki hyökkäsivät täydellä voimalla sen kimppuun vetäen ja lyöden. Pikku ukko seisoi jo vedessä puolisääreen, hampaat kalisevina kiskoen nuorasta. Kuului molskinaa ja loiskutusta, eläköön, siinä meni koko joukko!
En oikeastaan nähnyt, mitä sitten tapahtui. Syntyi sellainen meteli ja mustien varjojen tanssi, ettei voinut selvästi nähdä mitään. Näki vain kuinka eläimen suuri ruumis suuntausi suoraan vasemmalle, mihin sen ei olisi pitänyt, juoksi niin pitkälle kuin pohjasi ja rupesi sitten uimaan kadoten pimeyteen, sillä pilvet peittivät taas valon. Se näytti aikovan saavuttaa niittyrannan, kahlata maihin ja ottaa valtakuntansa haltuunsa ja taistella veriin asti, jos tarvis tuli. Olisi ollut komea näky, kun tuo vettävaluva kummitus olisi noussut syvyydestä ja puhkuen ja vahvoja jäseniään oikoen ammahtanut taisteluvaatimuksensa yön hiljaisuuteen. Me aioimme juosta takaisin sitä näkemään.
Mutta pian saimme muuta ajateltavaa. Kaksi olentoa nousi häpeissään ja kiroillen kylvystä; kolmatta ei näkynyt. Hämmästys puhkesi ensin leikilliseen kysymykseen: Mihin hittoon ukko meni? Hän pitää kai kiinni vielä! Tännepäin, isä! Sitten äkkiä, tullen levottomaksi: Isä, missä isä on? Heitä toki irti ja tule tänne!
Vastausta ei kuulunut. Eläimen jalat koskivat johonkin kovaan, lipesivät ja yrittivät uudelleen avuttoman haparoivin liikkein. Se koki nähtävästi päästä kalliolle, jonka taitse olimme kulkeneet, mutta sen oli mahdoton onnistua. Sen alla oli syvää ja äkkijyrkkää, siinä ei ihminenkään voinut päästä maihin. Ja samassa unohtui kaikki muu paitsi sitä, että yksi meistä, se joka vähimmin voi pelastua hengenvaarasta, kamppaili meistä kappaleen matkan päässä, mutta pimeys peitti hänet, niin ettemme voineet edes nähdä hänen kamppailuaan. Neuvoteltiin nopeasti. Isäntä juoksi kotiin noutamaan venettä, meidän piti ottaa valkea nähdäksemme, voimmeko auttaa millään tavalla. Mutta tulitikkulaatikot olivat märät molemmilla pojilla, tikku toisensa perästä katkesi. Kesti jonkun aikaa ennenkuin älysimme, että toista laatikkoa ympäröi kotelo, joka oli suojellut sen syrjiä, joten siinä oli suurempi menestymisen mahdollisuus. Tuskaisina odotimme joka koetta, joka epäonnistui, sitten saimme pieniä sinertäviä liekkejä, jotka heti sammuivat, sitten sytytimme laatikon, joka teki samoin, vihdoin jäi pieni liekki. Ensi hetkessä aioimme valaista yötä tällä toivomme pienellä liekillä, mutta pian keksimme keinon. Vapisevin sormin haalimme kokoon kuivimpia lehtiä ja oksia mitä löysimme; vihdoin saimme pienen tulen. Hämärä näköpiirimme suureni suurenemistaan, ja me tuijotimme veteen kauhun suurentamin silmiin. Nyt pelkäsimme kaikkea, yötä, merta, päämme päällä huojuvia puita, takanamme olevia pensaikkoja ja varjoja. Jotain uutta oli tunkeutunut kylmään, suhisevaan viimaan, ehkä ihmissielu, joka oli kuplana noussut pohjasta ja nyt kierteli meitä ja tultamme, ainoata turvaamme. Kosteasta puusta nouseva savu hulmuili omituisesti muodostaen kummallisen pelottavia kuvia. Vedenpinnassa ei näkynyt mitään, se näytti yhä kiiltävämmältä ja tummemmalta, kuta punaisempana rovio leimusi. Siinä vallinneen liikunnon tuottamat kierteet olivat jo kuolleet rantaan.
Veneestä, joka sitten tuli, ei ollut sen enempää apua. Härkä ja pikku ukko olivat molemmat menneet lepoonsa, — ei, eläimellähän ei ollut minne mennä, sen elämä oli siis kerrassaan loppunut. Siinä oli jotain rauhoittunutta. He olivat tappaneet toisensa. Hukkuva mies oli vetänyt eläimen turvan veden pinnan alle; itse hän oli kai sotkeutunut nuoraan.
Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin sammuttaa tuli ja erota. Naarauksista ei ollut hyötyä yöllä, sillä virta oli jo voinut kuljettaa ruumiit kauas. Nopeasti kului kotimatka, kukaan ei puhunut sanaakaan eikä uskaltanut katsoa taakseen. Yöllä näimme pahoja unia, sekavan eriskummaisia ja kauhistavia, jommoisia unetar helposti punoo kokoon.
Aamulla noustuani lähdin tiedustelumatkalle, ja silloin oli kaikki jo nähtävänä. Ruumiit oli löydetty aivan meidän rannasta ja vedetty juuri ylös, vaikkei vielä erotettu toisistaan. Pieni laiha ukko makasi kivillä, nuora kiedottuna käsien ja kaulan ympärille. Eläimellä, joka oli liian raskas vetää ylös, oli takaruumis vielä vedessä. Se näytti suunnattoman suurelta veltossa, paisuneessa liikkumattomuudessaan, maha veden pullistamana, nahka vettävaluvana, sinertävänä mustimmista paikoin, pää kömpelönä ja hurjana suurine, verestävine, sokeine silmineen ja paksuine, voimattomine sarvineen. Omituisena vastakohtana oli sen vieressä pieni ihminen, jonka kasvot olivat jo keltaiset ja kuivat, ja joka makasi siinä avuttoman lapsellisen näköisenä, mutta kuitenkin rauhallisena. Nyt ei olisi kovempikaan silmä kuin meidän voinut huomata minkäänlaista naurettavuutta, joka ukkoa aina elämässä seurasi syyttä, kuten tavallisesti. Ei siinä ilmennyt mitään kauheaakaan. Siinä oli vain jotain haikean epätoivoista. Kuolema, tuo töykeä, hurja kummitus, oli temmannut hänet keskeltä hänen toiveitaan ja suunnitelmiaan; me tuijotimme tuijottamistamme noihin vainajiin emmekä ymmärtäneet mitään, ja meidän tuli sääli kaikkea, kuolemaakin.