Ukko tuli rohkaistuksi uudesta seurasta. Hän puhui tulevaisuudesta.

— Tämä on voimakas eläin, ekstra priima lajia, sanoi hän tyytyväisenä, aivan kuin se olisi hänelle tähänkin asti tuottanut pelkkää iloa, — leveäselkäinen, kiiltävä ja lihava, oikein kkkk! — Hän eli nähtävästi entisen rauhallisen ammattinsa muistoissa. — Saadaan nähdä, kuinka kaikki muuttuu hyväksi, kun on sitä saatu pitää muutama vuosi. Navetta käy kyllä pieneksi, mutta omista puista rakentaessa ei sen isontaminen tule kovin kalliiksi. Hän oli ihan oikeassa — mies tarkoitti nähtävästi tuota vakavaa herraa —; kun maanviljelys on huonossa kunnossa, ei mistään ole apua. Ei se pelkää vettä, tuo veitikka — tämä tarkoitti härkää — ei se pelkää mitään — hoi, menetkö siitä!

Väliin häntä värisytti vilu, niin että sääliksi kävi.

Tulimme niitylle. Siellä oli vaarallisempaa. Saaren karja kävi siellä laitumella, ja sillä oli sonnikin joukossaan. Mutta nyt ne nukkuivat tai makasivat metsänrajassa, ja me näimme vain niiden suuret ruumiit liikkumattomina tai kääntelehtivinä, melkein sulautuneina kiiltävien puitten varjoon. Maa oli pehmeä, ilma raikas; eläin kulki hitaasti ja arvokkaasti välillämme ja käänsi ylpeästi päätään, vaikka kuinka olisi vastustettu, hengitti pitkin siemauksin ja päristeli.

Oli jotain komeaa yöntunnelmassa, jotain vierasta ja hurjaa.

Sitten kuljettiin vielä kappale hakaa, sitten hankalaa polkua erään kallion taitse, ja sitten oltiin perillä. Vastakkaiselle selälle johtava salmi oli siellä pitkä ja kapea kuin joki; sitä piti kulkea veneellä. Molemmat saaret olivat kasvamaisillaan yhteen maan hiljaisen kohoamisen tähden, ja nyt siellä tuskin on ollenkaan enää vettä. Mutta siihen aikaan sitä oli vielä noin kyynärän tai parin syvyydeltä, ja siinä tuntui välistä pieni virran viri. Meidän kohdaltamme oli ranta äkkijyrkkä ja sentähden vaikea eläimen astua. Pidettiin parempana suupuolta, joka oli leveämpi.

Pikku ukkoa karmi, kun täytyi taas lähteä kylmyyttään virkistämään, mutta vastuunalaista paikkaansa turparenkaan luona hän ei tahtonut jättää, eikä kukaan siihen ikävöinytkään. Hänen hilpeytensä oli haihtunut, ja yritys tuntui hyvin vakavalta.

Vesi näytti tavattoman mustalta ja jäiseltä kuunkimalteen molemmilla puolin olevassa varjossa.

— Totta kai minä pohjaan ulottunen ainakin? kysyi hän. En ole enää kovin pitkä, ha-ha. Hoi, poika!

Ei siinä mitään vaaraa ollut, kun pysytteli oikealla. Ulompana oli syvää, mutta eihän sinne ollut asiaa.