Turparenkaan luona oleva pieni mies sai ensimäiseksi puheenlahjansa takaisin, mutta hän käytti sitä enemmän omien tunteittensa tulkiksi kuin selvittääkseen tämän vierailunsa syitä.
— He-herra Jumala, hän huokasi, tällainen kotimatka, tällainen kotimatka!
— Mutta eihän teidän kotinne täällä ole, vastasi isäntämme. Tuollahan se on salmen toisella puolen.
— Kyllähän minä sen tiedän, tiedän toki. Se onkin ainoa, mitä tiedän. He-herra Jumala.
Hän puhui nähtävästi totta, ja muutahan häneltä ei voinut vaatiakaan, sillä hän näytti katsoneen kauan aikaa kuolemaa kasvoihin. Ei koskaan ollut hänen ulkomuotonsa ollut niin epätoivoisen hullunkurinen, ei koskaan niin syyttömän muserrettu. Hänen liinalakkinsa, joka oli tottunut heilahtamaan kohteliaasti jokaiselle ostajalle, riippui revittynä ja märkänä kuin mustista lehdistä tehty seppele. Meriruohoa ja levää oli takertunut hänen jäseniinsä, ja vesi virtasi pitkin ruumista, niin että oikein pelkäsi kaiken virtaavan sen mukana pois. Hän oli jonkun taru-olennon näköinen, ruokakauppiaan ja alempiarvoisen vedenhengen välimuoto. Tämäkö olen minä? näytti hän sanovan. Ja mitä hirviötä minä pitelen kiinni? Mitä meillä on tekemistä toistemme kanssa?
Mutta hänen kunnianhimonsa oli herännyt nimipäiväkutsuissa, hänen kohtalonsa oli pukeutunut tähän kauhistavaan muotoon.
Pojilta saimme tarkempia tietoja. Eläin oli tuotu höyrylaivalta; tie oli tavallisissakin oloissa pitkä ja vaivalloinen, kulkien pitkin rämeitä ja kallioita ja seuranhaluisten eläinten ohitse. Jotenkuten oli kuitenkin päästy portaalle asti. Siinä näytti elukka luulevan, että oli kyseessä laivaannousu ja uusi matka. Siihen se ei tahtonut suostua, vaan kääntyi oikeaan ja kulki pitkin rantaa lauttauspaikalle asti. Lopun tiesimme. Heitä harmitti koko juttu, ja he olivat luultavasti toruneet isäänsä joka kerta kun tämä virkistys oli mahdollinen. Nyt hiukan keventyneinä he työnsivät kiharat silmiltään ja pitivät kaikkea hauskana, kunhan ensin vain keksittäisiin mihin piti ryhtyä. He saivat kuulla, että oli vielä toinenkin kahluupaikka, salmen toisessa päässä, ja se heitä lohdutti, varsinkin kun kastumisesta ei enää ollut haittaa.
Pikku ukko tuli aivan liikuttavan iloiseksi. Hän risti kätensä vakuuttaen, ettei ikinä unhota meitä. Jos me vielä lisäisimme hyvyyttämme ja näyttäisimme kahluupaikan, niin hän aina muistaisi meitä.
Vaikkei meillä siis ollut paljon hyötyä siitä, olimmeko vähemmän tai enemmän palvelevaisia, valitsimme kuitenkin jälkimäisen. Me pojat otimme ilolla siihen osaa, sillä seikkailu levitti siten meihinkin hohdettaan.
Lyhty jätettiin kotiin, sillä pilvet soluivat syrjään antaen hiukan kuunvaloa; matka onnistui hyvin puutarhan ja haan kautta. Härkä ei ajatellut mitään, ei tahtonut mitään; sillä oli ollut yksi päähänpisto, ja sen se oli voitokkaasti ajanut perille. Se oli sille kylliksi.