— Tuolla toisella puolen salmea on jotain, joka pitää hirveää melua, huusivat he. Se tahtoo tulla ylitse, se huutaa ja kiroilee, mutta se ei tömistele niinkuin ihminen. Isä menee kuitenkin lauttaamaan sitä ylitse, vaikka äiti pelkää. Hän ottaa lyhdyn mukaansa.
Enempää ei tarvittu. Olimme vakuutetut siitä, ettei se ollut mitään inhimillistä. Paloimme innosta saada nähdä sen noin turvallisen välimatkan takaa, kun vesi vielä oli välillä; tunsimme itsemme ihan tarpeeksi varmoiksi, kun ajattelimme "isää" ja lyhtyä, ja suoraa päätä rynnistimme venevalkamaan liveten märillä kallioilla.
Siellä oli aivan pimeää, lyhdynvalo ei kantanut kauas, vastainen ranta oli jäykän ja uhkaavan näköinen, mutta jotain liikkumatonta ja epämääräistä temmelsi ja tömisteli veden partaalla. Se näytti painiskelulta, siinä oli eri suuntiin pyrkiviä voimia, vaaraa ja hurmausta.
Meidät oli huomattu sieltäpäin; kuului huuto, oli siis ihmisiä mukana leikissä.
— Onko tässä syvää? kysyttiin.
Ei ollut syvää. Tahtoivatko he venettä?
Vastausta ei kuulunut, nähtävästi syystä ettei ollut siihen aikaa. Jotain suurta ja kauheaa riuhtautui pimeästä suoraan meitä kohden, niin että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Oli myöhäistä paeta, ja sitäpaitsi me olimme hämmästyksen jäykistäminä. Lyhdyn valon punertavan välkkeen levitessä mustaan kiiltävään veteen kohosi siitä eteemme näky suunnattoman suurena, hurjana.
Valtava härkä, joka meistä näytti suunnattomalta, pää pystyssä, verestävin, pyörivin silmin, kahloi juoksujalkaa vedessä, joka murtui vaahdoksi sen lapoja vasten. Ruumis kiilteli mustana kuin kalliopaasi vedenpinnassa. Oli kuin saduissa, joissa jättiläiset ajavat maalta mereen; melkein luuli rannan lähtevän mukaan.
Mutta jättiläiset eivät olleet sen ajajina, vaan pienet ihmiset, jotka oikeastaan eivät ollenkaan voineet sitä ohjata. Se veti niitä perässään, kolmea miestä, joista yksi riippui turparenkaan nuorassa, toinen päähän ja kaulaan kierretyssä; kolmas oli kadottanut otteensa ja riippui nyt hännässä. He kompastelivat pohjassa oleviin liukkaisiin kiviin ja pikemmin uivat kuin juoksivat; heidän asemansa avuttomuus melkein poisti siitä naurettavuuden.
Ylikulku kävi kylläkin nopeasti, mikä oli härän ansio; salmi oli kapea, eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin koko tuo ihmeellinen joukko seisoi vieressämme liehuvassa lyhdyn valossa. Me tunsimme heidät ystävämme, ruokakauppiaan perheeseen kuuluviksi, samoin tunsivat he meidät, muttei kumpikaan puoli ajatellut tervehtiä. Härkä pysyi toimetonna. Se tuijotti suuresti ja tyhmästi liekkiin hitaan tyytyväisenä siitä, että oli päässyt tahtonsa perille, mutta sen itsepäisessä otsassa oli tuskin muuta ajatusta kuin mahdollisesti ihmettelyä, miksi oli lähtenyt tähän uuteen ja outoon. Me emme voineet antaa selitystä siihen, vaan tuijotimme niinkuin sekin, mutta kuljettajiin.