Maanviljelijä raukka, joka pelkäsi tulevansa paljastetuksi, vältti kiistaa puhuen, että vuoden kylvö oli jo tehty. Hänen hiukan sekavasta puheestaan kävi selville, että siihen oli käytetty kauraryynejä, jotka hänelle olivat ennestään tuttuja.
Vieras ei väittänyt tätä vastaan, joko sitten kiittämättömyydestä tai ennakkoluulottomuudesta.
— Herra Jumala, sanoi hän, käyhän se päinsä, mutta hyöty on sen mukainen.
Niin, oli myöhäistä muuttaa sitä tänä vuonna. Talo elikin pääasiallisesti lehmistään.
Ne näkyivät jonkun matkan päässä meistä. Päivän helteen tähden ne olivat kahlanneet kaislaiseen lahteen, ja niiden kirjavat ruumiit loistivat kauniisti auringonpaisteessa. Ne katselivat lempeän avoimesti eteensä ja liikuttelivat tuontuostakin pitkiä korviaan, tottumuksesta vain, ei ajatusten vaihteesta. Ne nauttivat olemassaolostaan ja olivat hiljaisen, tyytyväisen onnen kuvana. Vieraalla herralla ei ollut niiden mielenlaatua; hän ei ollut myötätuntoinen niitä kohtaan, vaan katseli niitä ankarasti ja epäluuloisesti.
— Laiskoja elukoita, hän sanoi, maatiaisrotua. Mikä niistä on härkä? — Kun ei saanut vastausta, lisäsi hän vihlovalla ivalla: Tuskin ne siitäkään ovat saaneet tietoa.
Katkera totuus oli, ettei talossa ollutkaan härkää. Se tuntui nyt häpeältä, vastahakoisesti se myönnettiin. Ensin näytti siltä, kuin vieras olisi todella suuttunut ja kokonaan meidät hyljännyt. Perhejuhlan tähden hän kuitenkin hillitsi harminsa eikä sanonut mitään suorastaan henkilökohtaista. Hän selitti vain yleisesti raavaseläinten jalostamisen merkitystä, joka oli koko maan kaiken viljelyksen tärkein kysymys. Nyt näytti oikeastaan tämä olleen se, minkä varaan hän oli pannut elämänsä ja hävinnyt. Ei olisi oikein sanoa hänen itkeneen, mutta hän oli hyvin liikutettu ja juhlallisella mielellä.
Emäntä koetti ottaa häntä sarvista tuimalla, nokkaviisaalla tavallaan, millä hän ratkaisi asiat, mutta selvää oli, että hän myönsi hänen olevan osittain oikeassa. Mitä isäntään tulee, näytti hän erityisen aralta, hätyytetyltä ja syylliseltä puolustellessaan voimattomasta taloutensa hoitoa, niin että odotti hänen joka hetki juoksevan johonkin harvinaiseen piilopaikkaan, kuten huvinäytelmissä on tapana. Hänen kasvoistaan näki, että hänen heikko tahtonsa alistui. Se ponnisteli vastaan vain kunnian vuoksi, mutta sysäys oli annettu, kohtalo oli järkkymätönnä kulkeva tietään. Tästä hetkestä oli hänen rauhallinen elämänsä lopussa, sen hän tiesi. Mekin tunsimme jotakin levotonta ja vaiherikasta olevan tulossa, mikä tuntui sitä selvempänä tätä hiljaista juhlatunnelmaa vastaan, mutta unohdimme sen pian. Musta nainen antoi kaiken kulkea ohitseen herpaantuneessa ylhäisyydessään. Sanoimme hyvästit ja palasimme kotiimme, tyytyväisinä saamistamme kahvista, leivistä ja ajatuksista. Viimemainitut jätimme paikoilleen täyttämään tehtäväänsä aavistamatta, että ne joskus meitäkin koskisivat. Lehmät aavistivat yhtä vähän märehtiessään ruokaansa, meitäkin tyytyväisempinä, keskellä auringonpaistetta veden viilentäessä jalkoja ja vatsaa. Ne näyttivät voivan solua pois varjokuvineen kuten rantojen uneksuva lepo kesäpäivän luonnottomassa hiljaisuudessa. Ei mihinkään voinut todenteolla ryhtyä; kaikkialla vallitsi leuto, uninen onni, ja melkein herätti ihmetystä, että veden kiilto särkyi airojen kosketuksesta.
Tämä on ensimäinen kohtaus muistostani, toinen on tunnelmansa ja sisällyksensä puolesta niin erilainen, että taiteen lakien tuntemisen pitäisi estää yrittämästäkään liittää yhteen kahta niin erilaista ainesta. Mutta todellisuuden majesteetti ja toistaiseksi tutkimaton sopusointu voittaa taiteen, silloin kun on kyseessä tositapahtuma.
Oli eräs ilta syyspuoleen, tuollaisena kauniina omenasyksynä, jolloin on runsaasti sadetta ja runsaasti aurinkoa ja suuri valkea kuu katselee usein vuorten villikasvuisten puitten yläpuolelta pilvien pimeydestä. Entistä enemmän saattoi nyt nauttia paikan romanttisuudesta, sitä suorastaan söi ja joi itseensä kosteissa hedelmissä, jotka pakostakin täytyi pudottaa oksista, kun ne käytäviä pitkin juostessa raskaina riippuivat tiellä. Niin teimme ainakin me, Fritiof ja minä, eräällä ryövärimatkalla, jolla ei ollut varsinaista päämäärää, mutta jota kannatti innostunut rohkeus. Jo pimeänpelon voittaminen oli uljasta, mutta kuitenkin me kaipasimme, että jokin seikkailurikkaassa ympäristössämme luopuisi epämääräisyydestään ja tulisi kouraantuntuvammaksi. Silloin juoksi pari pienemmistä pojista luoksemme.