Johan (hymyillen.) Sinusta ei tunnu ollenkaan siltä kuin olisi sinussakin syytä.
Klara (päättävästi mutta miellyttävästi.) Ei.
Johan. No, niin niin. Sanotaan sitte että syy on minun.
Klara. Ei, emme me sitä vaan sano me ajattelemme niin myöskin.
Johan (hellästi ottaa häntä vyötäisistä.) No, me ajattelemme siis että syy on kokonaan, aivan kokonaan (hymyilee) minun.
Klara (varovaisesti.) Ei. Annas kun katson sinua… En saata kärsiä että sinä hymyilet.
Johan. Nyt olen vakava kuin raamattu.
Klara. Ei, näen että hymyilet sittenkin salavihkaa. On sangen epähienoa tehdä pilkkaa omasta vaimostaan.
Johan. Sitä en teekään. Ajattelen vaan pahantekijää — tuota ainoaa syyllistä, meidän sukkelaa kotitonttuamme.
Klara. Joka nyt uinuu viattoman unta.