Johan (hymyillee.)
Klara (istuutuu tuolille edessä.) Mille sinä hymyilet?
Johan (hymyilee.) Hän on kerrassaan huvittava olento.
Klara. Minua hän aivan inhoittaa.
Johan. Eikös tämä sinustakin ole naurettavaa?
Klara. Minusta tämä, suoraan sanoen, on kerrassaan hermostuttavaa.
Johan. Sen voi sinusta kyllä huomata… Hyvänen aika, Klara, (istuutuu hänen viereensä) koetetaanpas nyt, koska on hääiltamme, katsoa asioita hiukan naurettavaltakin puolelta. Ennen olin minä kärttyinen… pikku Klara ole sinä parempi kuin minä… (Klara yhä vaikenee, katsoo toisaalle.) Tule, mennään katsomaan kaikkein pyhimpäämme… Ethän äsken ennättänyt sitä nähdäkään.
Klara (katsoen yhä toisaalle.) Ei, minä en tahto tulla.
Johan. Tahdotko sitte jäädä tähän istumaan koko ajaksi!
Klara (kuten ennen.) En minä tiedä itsekään mitä tahdon. (Peittää kasvonsa käsiinsä.) Olen niin onneton.