Johan (hellästi.) Sinähän vallan itket, Klara. (Klara nyyhkyttää.) Ei, et sinä saa itkeä, kuuletko.
Klara (itku kurkussa.) Ah, varmaan olen kovin vastenmielinen olento! Tiedän sen kyllä itsekin! Mutta (hymyilee miehelleen) en minä sille mitään voi.
Johan (kuten ennenkin.) Sinä et ole ensinkään epämiellyttävä —
Klara. Olenhan! — Sinä olet väsynyt minuun ja sen voin vallan hyvin käsittää.
Johan. No mutta, pikku Klarani!
Klara. Eikä suinkaan hauska lienekään saada näin kärsimätöntä vaimoa… Mutta olin niin hermostunut… ja sitte tuli tuo piian pöllö ja vei luonnon multa kokonaan… Ah, koko päivän olen ollut sellainen, että yhdellä sanalla minut olisi itkemään saanut… En ole ollut oma itseni… Oletko vihainen minulle, Johan?
Johan. Enhän toki. Kuinka voit sellaista uskoa! Ymmärränhän tuon kaiken niin hyvin!
Klara (hymyillen, hiukan nolona.) Ja sitte tulen minä vielä niin rumaksi kun itken — —
Johan. Sinä olet aina soma, aina kaunis. Et ole koskaan ollut kauniimpi.
Klara (nousee seisomaan, Johan pitää häntä kädestä.) Ei, tiedätkös mitä, Johan! Tämä on jo liian hullusti. Niin tyhmä en sentään ole, että voisit minulle sellaista uskotella… Onko sinulla peiliä?