Johan (noutaa pöydältä pienen käsipeliin.) Ole hyvä.
Klara (katsoo peiliin; osoittaa kuvaansa sormellaan; Johan seisoo hänen takanaan.) Suvaitsetko olla hyvä ja katsoa! Moista pöllön kuvaa! (Hieroo silmiään; hymyilee.) No!
Johan. Tapahtuihan siinä nyt koko muutos parempaan päin. Miten herttaista on taas nähdä sinua oikeen hyvällä tuulella.
Klara. Pidätkö minusta tällaisena? Mutta oikein paljon, ei vaan noin hyvin, hyvin pikkuisen?
Johan. Minä rakastan sinua!
Klara (rakkaasti.) Silloinkin kun olen kärttyinen… silloinkin kuin olen vallan mahdoton?
Johan. Aina ja aina yhtä paljon!
Klara (reippaasti.) Ja nyt emme enää ajattele Maria… vai Stiinako eli mikä hänen nimensä olikaan?
Johan. Maria se oli. Luuletko sinä hänen nyt menneen nukkumaa?
Klara (istuutuu.) Kuules! On se ihminen kuitenkin ihan sietämätön! Tulee rynnäten kuin mikäkin pahahenki.