Alkoi hämärtää. Vuorenseinämiltä kaikui toisinaan alassyöksyvien lumivyöryjen jyrinä, sade oli ne liuottanut liikkeelle. Ja äkkiä seisoivat matkalaisemme ammottavan, maanvieremän aikaansaaman kuilun partaalla. Alhaalla syvyydessä virtasi vaahdoten samea vesi soran yli; matkalaisten tie oli auttamattomasti sulettu.
Täytyi kääntyä takaisin ja etsiä toinen tie vuorenrinteellä; — mitä muutakaan olisi voinut tehdä? Suurella vaivalla kiipesivät he jälleen alas; heidän täytyi laskeutua pitelemällä kiinni kivilohkareista ja pensaanjuurista. Toisiinsa takertuneina luistivat he useita kertoja, kunnes vihdoin joutuivat alangossa rehottavaan viidakkoon.
Hiljaisena kajahti kallioista kirkosta kuuluva iltakellon soitto. Nyt olisi papin ollut pidettävä iltasaarnansa kynttilöillä valaistun armon-alttarin edessä. Mutta nythän Emanuel ei mitenkään voinut jättää tyttöä, ennenkuin oli saattanut hänet selvälle tielle saakka.
Kun he, hiukan huoahtaakseen, istahtivat erään kaatuneen kuusen rungolle, katkaisi tyttö äkkiä äänettömyyden ja virkkoi:
Herra pastori, minä en osaa sitä sinulle sanoa, mutta koko elämässäni ei minulla ole ollut sellaista päivää kuin tämä. Tänään menee koko maailma nurin.
Sanaakaan vastaamatta ponnahti Emanuel taas pystyyn ja veti kiireesti, kuumeisen kiireesti tyttöä mukanaan synkän metsän läpi. Ilkeä puupöllö nauroi käheällä äänellään tälle ihmisparille, joka vaelsi eksyksissä.
Äkkiä häämötti puitten läpi punainen valo. Ihmisasunto. Emanuel hengitti helpommin. Pian seisoivat he hakkaamattomasta kivestä ja sammaltuneista petäjistä rakennetun majan edessä. Avonaisesta ovesta tuprusi hiukan savua, sillä sisällä, maassa, keskellä permantoa paloi iloinen tuli. Pari vuohta nuuskiskeli tulen ympärillä ja yritti maistella, olisiko lepattava liekki yhtä makeaa syötäväksi kuin viheriä sinivatunlehti. Yritys maksoi jonkun haivenen valkoisesta parrasta, joka riippui määkivien eläimien leuasta. Mutta tulisijan takana istuivat Gaiser-Bimel ja hänen Ursulansa.
Emanuel ei voinut enää perääntyä, sillä Bimel oli jo heidät nähnyt ja huusi kovasti Ursulalleen:
Voi jestas sentään, voi jestas sentään, Ursula, nyt on Kurjalan pastorikin löytänyt omansa!
Tämä sana sattui kuin nuoli papin mukana tulleen tytön sydämeen;
Emanuel koetti rauhoittua.