Tyttö viivytteli vastausta, mutta sitten sanoi hän:
En löytänyt sinua kirkosta enkä asunnostasi.
Siis olet minua kuitenkin etsinyt?! huudahti Emanuel, mutta koetti samassa hillitä ääntään, niin että ensimäiset sanat tulivat huudahduksena, jotavastoin viimeiset sanat tulivat vain hiljaisena kuiskauksena.
Ja sinä lähdet niin yksin, Maria? pian tulee ilta ja myrskypilvet uhkaavat, etkä sinä tunne polkuja täällä jylhässä vuoristossa?
Kunhan ensin pääsen alas sen punaisen pylvään luo, jonka päässä on enkeli, sitten kyllä löydän tien helposti. Ihmisille, jotka eivät tiedä, minne mennä, on jokainen tie oikea. Näin puhui tyttö.
Punaiselle pylväälle on kolmen tunnin matka, sanoi Emanuel. Tahdotko,
Maria, niin saatan sinua vähän matkaa vaarallisten paikkojen ohi.
Se oli taasen noita päätöksiä, joita tehdessään Emanuel unohti olevansa pappi. Hänhän oli muuten niin ankara velvollisuuden mies, mutta nyt yhtäkkiä tuntuivat hänestä papilliset velvollisuutensa, virkansa ja pyrkimyksensä niin olemattomilta ja tarpeettomilta.
Hän ei käsittänyt, mitä hyötyä Kurjalan Pyhästä-Mariasta oikeastaan saattoi olla ihmiskunnalle. Tosin saattoivat jotkut yksityiset vaeltajat löytää todellista sydämen lohdutusta uskonsa ja luottamuksensa avulla täältä pyhästä paikasta. Mutta suuri jonkko ei palvellut täällä Jumalaa, niinkuin Jeesus oli opettanut. Kaikesta huolimatta oli Emanuel aina tuntenut suurta kunnioitusta pyhänkuvaa kohtaan; hänen vartioimansa kuvan oli hänelle tehnyt rakkaaksi sen vanhuus, siihen liittyvä herttainen taru ja siihen kohdistuva kansan rakkaus. Mutta tämän yksinäisen, vieraan tytön tunnustus, ettei hän voinut Kurjalan Pyhää-Mariaa rakastaa, oli herättänyt hänessä äänekkääksi ja kauheaksi tunteen, jota hän tähän saakka aina oli koettanut tukahuttaa. Tämän onnettoman, ahdistetun sydämen tunnustuksen jälkeen oli alttarilla oleva Mariankuva tullut papille kauhistuttavaksi ja hän kammosi sitä, ja nyt äkkiä, seisoessaan poislähtevän tytön edessä, tuntui hänestä, että hän paremmin täyttäisi paimentehtävänsä saattaessaan tämän avuttoman ja kokemattoman tytön vuoren yli öisessä sumussa kuin vartioidessaan nurkassa seisovaa puukuvaa, nyt, kun melkein kaikki pyhiinvaeltajat jo olivat lähteneet pois.
Maria suostui punastuen ja kiitollisena Emanuelin tarjoukseen; pappi riisui virkapukunsa ja ripusti sen myttyyn käärittynä olalleen. Ja halki erämaan kulkivat yön pimeydessä nuori mies ja nuori tyttö.
He kulkivat vyörymäin ylitse, jolloin Emanuelin täytyi taluttaa suojattiaan; he astuivat jäykkiä tukipuita myöten, jolloin heidän täytyi käydä käsikädessä. Joskus oli heidän kulettava kapeita porraspuita synkkien rotkojen ja syvien kuilujen ylitse ja silloin tytön, jota pyörrytti, täytyi suostua siihen, että pappi kantoi hänet toiselle puolelle.