Rakas ystävä, olen sinulle tehnyt kerran vääryyttä ihmisenä; mutta pappina täytyi minun niin tehdä. Nyt en ole enää pappi. Katsos, tässä mytyssä on papinpukuni. Jos sinulle sopii, niin vie se huomenna kirkkoon; tee minulle se palvelus.
Iloinen nuorukainen nosti leveän kouransa korkealle ja paiskasi sen
Emanuelin käteen, niin että läiskähti.
Sen lupaan! Papin-kaapu tulee varmasti määräpaikkaansa. Mutta herra pastorin täytyy saada sarkanuttu, jos metsään jäätte.
En jää metsään, Gaiser. Mutta anna minulle kuitenkin sarkanuttu, saat korvaukseksi tämän ristin, se on hopeaa. Olkoon se samalla muistona minulta; et ehken enää koskaan kuule minusta.
Emanuel ja Maria harhailivat eteenpäin metsässä. Heidän sydämissään kävi kova aallokko, ja Maria jäi usein seisomaan ja huokasi:
Kunpa se vain olisi Jumalan tahto! Emanuel, minä olen sinun onnettomuutesi.
Jumala on osoittanut minulle tien rinnallasi.
Mutta jos minä olen sinun onnettomuutesi, tai jos sinussa kuitenkin hyvä ja kunnollinen pappi menee hukkaan, sanoi tyttö hiljaa, silloin soisin, että suurin lumivyöry olisi minut tänään haudannut.
Me tulemme onnellisiksi, rakas ystäväni. Meitä ei sido mikään tähän maahan, me kiiruhdamme rajan yli ja sitten tulee meistä mies ja vaimo.
Näin puhui Emanuel. Kauan pidätetty intohimo sai kokemattoman nuoren miehen unohtamaan kaiken ja toimimaan poikasen tavoin. Hänen sydämessään myrskysi ja järkensä oli huumaantunut. Marian huulilta oli hän päihtymyksensä juonut. Tuskin oli kulunut kaksikymmentäneljä tuntia siitä, kun tyttö rippituolissa syytti itseään rakkaudettomuudesta. Ah, kuinka kaitainen onkaan kohtuuden tie; pian tulee ehken se aika, jolloin Maria saa syyttää itseään liiallisesta rakkaudesta.