Samana yönä kulki vielä viimeinen joukko Kurjalan Pyhästä-Mariasta palaavia toivioretkeläisiä asumattoman seudun läpi. Kuu oli noussut ja taitavimmat oppaat luulivat uskaltavansa lähteä yölliselle matkalle voittaakseen takaisin sen ajan, minkä he olivat menettäneet tällä liian kauan kestäneellä lohtua antavalla pyhiinvaellusmatkallaan. Joukko oli saapunut kiertoteitä myöten samoihin rotkoihin, missä Emanuel ja Mariakin iloisina vaelsivat. He päättivät yhtyä toivioretkeläisiin päästäkseen pikemmin ja varmemmin pois erämaasta ja pimeässä he saattoivatkin sen tehdä tuntemattomina ja huomiota herättämättä. Jo paljoa ennen aamun koittoa piti heidän tulla helpommin kuljettaville paikoille, ja silloin aikoi Emanuel taasen poiketa yksinäisille poluille valittunsa kanssa.
Hitaasti hoiperreltiin eteenpäin. Muutamat rukoilivat hiljaa, toiset läähättivät sanattomina ja mitään ajattelematta mukana, toiset taasen kertoivat pyhiinvaelluspaikasta ja siitä vaikutuksesta, minkä se kuhunkin oli tehnyt. Puhuttiin papistakin, joka oli niin nuori ja ystävällinen ja samalla kuitenkin niin harras.
Nyt tiedän, minkälainen on oikea rippi, sanoi joku. Minä olen ollut täydellisesti epätoivossa, sillä minulla ei ole onnea maailmassa. Uskokaa minua, jos tahdotte, mutta minä nousin Kurjalan vuorelle rukousnauha toisessa ja nuoranpätkä toisessa taskussa: olin mennessäni päättänyt, että jos en tuolta ylhäältä saa lohdutusta, niin heitän rukousnauhan — Jumala sen minulle anteeksiantakoon — paholaiselle ja panen nuoran kaulaani. Ripin jälkeen oli minun niin hyvä olla, että ripustin nuoran ainaiseksi naulaan alttarin vierelle, ikuiseksi muistoksi armorikkaalle Kurjalan Marialle.
Ja minä, sanoi joku toinen, itkin tuolla ylhäällä taas kolmenkymmenen vuoden perästä kuin lapsi, kun pastori saarnasi Jumalan suloisesta armahtavaisuudesta. Ja minä päätin lujasti, etten enää koskaan elämässäni tahdo olla masentunut, tapahtukoonpa minulle mitä hyvänsä. Velvollisuuteni koetan täyttää, mutta kaiken muun jätän minä Jumalan rakkaan armon haltuun.
Minulta vei viime keväänä rokko miehen ja kolme lasta, kertoi eräs vaimo. Nuorin lapseni ja minä jäimme eloon. En löytänyt mistään lohdutusta ja niin tulin Kurjalan Pyhään-Mariaan. Mutta rukoukseni Jumalan-äidin edessä ei tullut sydämestä, sillä ajattelin lakkaamatta: Jumala teki väärin antaessaan sellaisen onnettomuuden kohdata minua. Mutta rippi-isä puhui sitten minulle, että vaikka se mitä minulle tapahtui koskikin kovasti sydämeen — ja se koski niin kovasti, ettei tuhat kieltä sitä voisi ilmaista — niin ei se pohjaltaan merkinnyt niin paljoa. Rakkaani menivät vain vähän edeltä ja odottavat uskollisesti minua taivaanportilla ja ojentavat kätensä minun kuollessani minua kohti sanoen: tule, rakas puoliso, tule, rakas äiti, olemme jo valmistaneet sinulle paikan! — Mutta täälläkin maailmassa on minulla vielä suoritettavana kaunein ja pyhin tehtävä, mikä ihmisellä voi olla. Minun täytyy olla ainoalle lapselleni isänä ja äitinä ja kasvattaa siitä rakkaudella ja viisaudella hyvä ihminen. Jumala on tarkottanut minun hyvääni eikä hän ole minua hylännyt. — Niin kai se on, enkä minä enää koskaan tahdo valittaa.
Eräs vanhus kertoi siitä ihanasta puheesta, jonka pappi oli pitänyt kirkossa ihmisten intohimoista ja taisteluista niitä vastaan. Suurin valta ja mahti-asema maan päällä on olla oman itsensä herra. Ja että me tätä voimme olla, se on todistuksena Jumalanlapseudestamme ja samalla sinä taivaallisena perintönä, jonka avulla me maailman vallat voittaen voimme palata sankareina Jumalan luo.
Näin he puhuivat ja näin he innostivat toisiaan muistellen papin sanoja. Ja kaikkien heidän puheittensa ytimenä oli aina sama perusajatus: täytä velvollisuutesi, kestä vaikeudet kärsivällisesti, luo hyvää ja iloitse siitä, elä pelkää kuolemaa.
Emanuel ja Maria kulkivat toisten joukossa, ja pakenevan papin äsken niin onnellista sydäntä raastoi nyt kummallinen tuska. Maria oli toivioretkeläisten puhuessa useita kertoja nojautunut kiihkeästi seuralaiseensa. Myöhemmin piteli hän pappia kädestä ja tuskin vastasi hänen kiivaaseen kädenpuristukseensa.
Toivioretkeläiset olivat tulleet vähäpuheisemmiksi ja vaikenivat lopulta aivan kokonaan; sillä he kulkivat juuri vaarallisen paikan ohi. Oli synkkä yö, eikä voinut erottaa kuinka kapea polku oli, erotti ainoastaan vuorensärmien mustat, hirvittävät haahmot, joitten taa kuu peittyi. Vuoripuron kohina kuului syvältä rotkosta. Pyhiinvaeltajat kulkivat käsi kädessä pitkässä rivissä päästäkseen siten varovaisesti jyrkänteen ohi.
Emanuel asetti vasemman kätensä edellä kulkevan käteen ja oikealla kädellään puristi hän Mariaa, joka astui hiljaa ja ääneti hänen takanaan. Hän kuiskasi Marialle joskus rohkaisevan sanan, mutta syvyydessä kohisi virta niin voimakkaasti, ettei Maria saattanut sitä kuulla.