Sillä välin oli saapunut uusia toivioretkeläisjoukkoja ja sakaristossa nähtiin eräs vieras pappi, joka oman papin selittämättömän poissa-olon takia valmistautui nousemaan saarnatuoliin. Kirkko oli täpösen täynnä ja Emanuel, Gaiserin sarkanuttu päällä, tahtoi tuntemattomana pujahtaa sakaristoon pukeutuakseen siellä papinpukuun. Mutta saarnatuolissa seisoi jo vieras pappi, päällään punainen kasukka ja musta päähine. Hän oli vielä nuori, kasvot olivat auringonpolttamat ja tukka vaalea, mutta ääni kaikui omituisen outona. Saarna loppui lyhyeen, sillä pian tärisi Jumalanhuone kiihotuksesta.
Te olette kaikki pakanoita! huusi pappi, niin että seinät kaikuivat.
Tuossa ylhäällä seisoo epäjumalankuva. Kuvia ei saa palvella. Herra
Jumala on sen kieltänyt!
Kirkosta kuului tuhatääninen ulvonta. Saarnaaja oli hävinnyt; häntä ei enää nähty. Hänen messukaapunsa, kasukkansa ja päähineensä olivat sakaristossa; ne olivat samat esineet, mitkä Emanuel oli antanut Gaiser-Bimelille pyytäen, että hän toimittaisi ne kirkkoon takaisin. Kuulijoiden joukossa oli Emanuel ainoa, joka oli tuntenut saarnaajan — hän oli Gaiser, metsä-ihminen, jota paikkakunnalla kutsuttiin puolihupsuksi.
Niin kauan kuin Kurjalassa oli saarnattu ja siellä olivat saarnanneet prelaatit ja piispat, ei koskaan ollut mikään saarna tehnyt sellaista vaikutusta kuin nämä metsä-ihmisen rajusti sinkauttamat sanat. He olisivat tahtoneet kivittää hänet, pyhätön herjaajan. Mutta häntä ei löydetty, ja Bimel riensi jo kaukana kallioilla vuohien ja metsäkauriiden polkuja pitkin.
Kummallisen puhujan sanat olivat sattuneet Emanueliin kaikista vaikeimmin, hän ei tiennyt, mitä hänelle tapahtui nyt, kun hänen sielussaan jo kauan kytenyt ja salainen ajatuksensa näin yhtäkkiä ja kammottavalla tavalla julki huudettiin. Hänen sydämellään ei ollut enää mitään salaisuutta; hänen sisimmässään keinotekoisesti rakennettu pato oli purkautunut, järkyttäen koko hänen olemustaan.
Mutta ensimäiseksi työkseen oli hänen nyt pantava kaapu päälleen ja noustava saarnatuoliin ihmisiä rauhoittamaan. Se tuskin onnistui hänelle, sillä hän ei löytänyt tänään oikeita sanoja kohottaakseen pyhänkuvan kunnian tapahtuneesta häväistyksestä. Useimmat olivat niin kiihottuneita ja kadottaneet hartaan tunnelmansa, että lähtivät pois ilman rippiä ja herran-ehtoollista ja päättivät, etteivät enää koskaan käy tässä kirkossa, missä salama ei heti iskenyt kuoliaaksi kauheinta Jumalan häväisijää.
Tuskin oli Maria, "tapaturmaisesti" kuollut toivioretkeläinen, haudattu kirkon sivustalle, kun luostarista saapui Emanuelille käsky luopua virasta.
Hän lähti vuorelta, mutta hän ei asu laaksossa. Luostari ei kutsu häntä suorastaan luopioksi, vaan se sivuuttaa vaieten hänen nimensä.
Viimeinen tieto.
Monta vuotta oli jo tällä välin kulunut. Silloin saapui, ei kauan sitten, eräs kirje vuoristoon ja se oli osoitettu Gaiser-Bimelille, joka vielä eleli metsämajassaan. Kirje oli Emanuelilta, entiseltä Kurjalan Pyhän-Marian sielunpaimenelta, ja sisälsi seuraavaa: