"Se on sinun ansiosi, Anna", vastasi Risto punehtuen.
"Niin", sanoi Anna ujostellen.
Harjoituskenttä ei ollut kaukana, noin puoli neljännestä Tuovilasta.
Risto otti konttinsa ja sanoi: "Anna, ole niin hyvä ja pane konttiin vähäsen evästä puoliseksi, sillä varmaan sieltä ei pääse kotiin puoliselle".
"Et tuota rumaa konttia saa ottaa, minulla on hyvin nätti pieni laukku, jonka itse kudoin sedän luona ollessani Kuopiossa, odota vähän, niin minä noudan sen!"
Heti tulikin Anna takaisin laukkuineen, johon oli tukkinut evästä mitä parasta talosta löytyi.
"Kas tässä, Ristoni … Risto, eväslaukkusi".
Risto ripusti laukun kannattimesta kaulaansa, ihastellen vuorotellen Annaa ja laukkua. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: "Kuinka ja milloin saatan minä vähääkään palkita hyvyyttäsi, Anna?"
"Ei se ansaitse mitään eri palkintoa; olethan sinäkin tehnyt minulle paljo hyviä kaluja, esimerkiksi suksia ja entäs sitte niin komean kelkan, jotta minua olet vedellyt joka talvi pitkin kinoksia."
"Hyvästi Anna", sanoi Risto ja lähti reppasemaan harjoituspaikalle. Sinne oli saapunut jo kaikki, useampi repalaisissa vaatteissa ja avojaloin ja eväskontissa petäjä- eli olkileipää, jota kohtaa Risto hyvin kummasteli. Kaikki sotapalvelukseen saapuneitten nimet kirjoitti "komisarjus" kirjaan, jossa toimessa myös majuri oli läsnä. Kun Riston vuoro tuli, kysyi komisarjus: "Mikä on nimesi?" Risto Rytkönen, vastasi Risto. "Mikä se nimi on", kysyi kirjuri ruotsiksi, kääntyen majuriin päin, "olisikohan se Kristoffer?" jatkoi hän. Risto ymmärsi sen verran kysymystä että hän vastasi: "äitivainaja kyllä joskus kutsui leikillä minua Ristohveriksi". Majuri katsoi Ristoa terävästi silmiin ja kysyi: "Mikä oli äitisi nimi?" — "Hanna", vastasi Risto. "Hanna! Hanna!" samasi majuri, hyvin hämmästyneenä. Hän kysyi vielä Ristolta: "Mikä oli äitisi sukunimi?" "Hanna S." vastasi Risto. Majuri löi kädellä otsaansa ja putosi tuolilta laattialle huutain: "Oi Hanna! Hanna! näin onnettomasti päättyi enemmän kuin kaksikymmenvuotinen, ahkera tiedustelemiseni!" Risto hätäytyneenä tarttui majuria olkapäihin ja nosti hänen seisoalle, hän näytti aivan tiedottomalta. Vihdoin selkenee hän sitte, kun Risto oli huutanut kylmää vettä, ja sillä hautonut majurin päätä. Näin selvittyänsä syleili majuri Ristoa hellästi puhumatta sanaakaan. Kaikki seisoivat hämmästyneenä, vaan komisarjus selitti asian niin että majuria useasti kohtaa pyörtymys ja se selitys rauhoitti kaikkia.