Kotiin tultuansa illalla kertoi Risto mitä oli tapahtunut "sisäänkirjoituksessa".
"Sen minä olisin tiennyt sanoa jo edeltäpäin, mitä nyt on tapahtunut", lausui Tuovilan emäntä.
"Miten sitä edeltäpäin tietää mitään?" kysyi Risto.
"Minä olen tietäjä, minä", vastasi emäntä.
"Vai niin", sanoi Risto ja siihen päättyi se asia.
Sotaharjoitukset aljettiin. Risto kulki säännöllisesti jokapäivä harjoituksissa. Kaikki kumppanit ihmettelivät Riston nopeaa oppimista kaikkiin temppuihin. "Kuka tuota olisi uskonut pari eli kolme vuotta sitten, että Risto Rytkönen on paras äksiiseissä, — kuten korpraali aina sanoi", puhelivat kumppanit. Majurikin oli erinomattain tyytyväinen Ristoon. Paitsi tavallisia sotatemppuja oli majuri väliaikoina erityisesti opettanut Ristolle sotajärjestelemisen alkeita. Kuukauden aika oli kulunut harjoitusten alusta, kun eräänä kesäpäivänä saapuu sanomia että suuri joukko venäläisiä oli tulossa Tuovilanmäen kylää kohden, joka kylä siihen aikaan oli rikas, erittäinkin Isotuovila, jonkatähden kylä useasti oli vihollisen murha- ja ryöväysjoukkoin esineenä.
Ne vähäiset sotavoimat, jotka paikkakunnassa nyt oli saatu koolle, komennettiin heti vihollista vastaan.
Ristolle oli jaettu muutamia kymmeniä miehiä hänen komennettavaksensa. Sota-aseet olivat hyvin alkuperäiset: vakinaisilla sotamiehillä oli vanhat kehnomaiset kiväärit ja vapaaehtoisilla kehnot pyssyt ja keihäät. Vakinaisella väellä tosin oli muutamia kanuunia, mutta suuret kanuunat tiettömissä metsäisissä erämaissa olivat verraten vähästä arvosta. Risto oli kuitenkin pyytänyt ja saanut kaksi pienempää kanuunaa, jotka hän hilasi erään suuren ahon reunalle metsän suojaan, noin puoli penikulmaa Tuovilasta, molemmin puolin menevää polkutietä, jota myöten hän arveli vihollisen ryntäävän kylää kohden. Vihollinen ei voinut aavistaakaan, että täällä syvässä erämaassa olisi minkäänlaista järjestettyä sotaväkeä nyt enemmän kuin ennenkään, sillä se oli monta kertaa ennenkin vähemmällä joukolla käynyt rasittamassa paikkakunnan asukkaita ja siis oli nyt, kun ryntäsi entistä suuremmalla joukolla ja muka entistä paremmilla sota-aseilla, varma voitostansa. Risto oli arvannut oikein, miltä suunnalta vihollinen oli tulossa. Risto pikku laumoinensa oli juuri saanut kanuunansa kuntoon, kun hän näki suuren-summattoman joukon vihollisia purkauvan metsästä ahon toiselle reunalle polkutien suunnalta. Tultuansa aholle laittausi vihollinen muutamanlaiseen tappelujärjestykseen ja niin marssivat reippaasti kylää kohden, pitämättä minkäänlaista töminää, ettei kylänväki huomaisi mitään ja rientäisi karjoineen ja muine tavaroinen pakoon metsiin, sillä mitään vastarintaa kylän puolelta vihollinen suurine joukkoineen ei vähääkään peljännyt. Suomalaisetkin olivat sopineet keskenänsä liikkua niin hiljaa ettei vihollinen saisi vähäistäkään vihjaa heistä ennenkun olivat tarpeeksi lähekkäin. Suomalaisten päävoima, jota majuri itse komenti, oli asetettu vähän matkan päähän kylän näkyviin. Kun vihollinen oli kerennyt tarpeeksi liki ja muuten suotuisaan asemaan, puhalsi Risto torveen — joka myös oli merkki päävoimalle että olla varoissansa — ja paukahtivat samalla silmänräpäyksellä molemmat kanuunat. Vaikutus oli tehoisa: monta kymmentä vihollista kaatui paikalla. Vihollinen tyrmistyi vähän tästä odottamattomasta tervehdyksestä ja huolimatta kuolleista ja haavoitetuista, komensi joukkonsa eteenpäin, tieten ettei kanuunia metsässä voinut ojentaa mille suunnalle hyvänsä, jota paitsi vihollisen komentajan päähän oli pistänyt se ajatus, että pikkunen talonpoikaisjoukko oli pyssyillänsä ampunut ja samalla kertaa sytyttänyt ruutia niin että ampuminen muka kuuluisi tykin pamaukselta, joten hän nyt luuli kylän miehistä tyhjäksi ja sentähden komensi juoksuun luullen saaliin sen varmemmaksi.
Mutta kerjettyänsä kylän näkyviin sai vihollinen hämmästykseksensä hyvin liki tutustua suomalaisten pyssyin ja keihästen kanssa. Vihollisen väki päästi raikkaan ilohuudon, kun saapui kylän näkyviin isonlaiselle niitylle, vaan vastaukseksi vihollisen ilohuutoon lähettivät suomalaiset niityn reunalta metsästä, johon olivat piiloittuneet, satakunnan hyvästi suunnitettuja lyijymukuloita, jotka kukistivat yhtä monta vihollista maaperään, ja samassa hyökkäsivät niitylle oikein käsikahakkaan. Vihollinen tyrmistyi tästä kohtauksesta niin ettei yrittänytkään vastarintaan, vaan pötki pakoon hurjimmassa epäjärjestyksessä kohti kotikontujansa, ja siihen päättyi se kahakka sillä kertaa.
Risto oli huomannut, silloin kun hän askaroi tykkinsä kanssa ahon reunalla, että yksi vihollisen miehistä oli eronnut joukosta aholla ja juossut metsään. Tästä tapauksesta oli Risto rauhatonna, sillä hän pelkäsi että tuo joukostansa eronnut voi olla vakooja ja aikoi ehkä metsäitse juosta pahantekoon kylään. Mutta kun hän kuuli yhteenottotöminän kylästä päin ja sinne itsekin riensi, vaikkei kerjennyt ennenkun vihollinen oli pakoretkellä, unohti hän koko asian. Annakin oli, rauhattomana kotona, juossut sotatannerta kohti ja pistäynyt yhteen riiheen, jonka ikkunasta hän näki vihollisen pakoretken alun. Samalla kertaa huomasi Anna erään oudon miehen liikkuvan metsikössä niinkuin väjyvän suomalaisten nyt tappelun jälkeen levollista joukkoa. Majuri oli sanonut Ristolle: "Nyt saat mennä kotiin, muu joukko menee harjoituspaikkaan (jossa majurinkin nykyinen asunto oli), jossa vapautan kaikki vapaaehtoiset, kunkin kotiinsa, kun nyt on kiire työnaika ja kun myös en luule vihollisellakaan olevan halua nykyaikoin uudistaa ryöväysretkiänsä tämän nokkapolton perästä." Majuri istui hevosen selässä ja komensi miehet marssiin harjoituspaikalle. Tällä aikaa piti Anna piilostansa silmällä väjyjää, joka pensaitten suojassa oli ryöminyt niin liki suomalaisia kun mahdollista. Anna luuli, joistakin liikkeistä tuntevansa eli ainakin ennen nähneensä väjyjän ja vaistomaisesti pisti Annan mieleen että väjyjä oli Luoma-Jussi.