Tuovilassa oli senaikaiseksi talonpojan taloksi paljo huoneita ja kun Anna oli, setänsä luona kaupungissa oppinut puhtautta, niin olivat huoneet hyvin puhtaat ja kaikin puolin siistit.
Välskärille oli Anna laittanut sängyn likimmäiseen kamariin. Oman vuoteensa laittoi Anna lattialle sairaan sängyn viereen. Anna vakuutti että välskäri sai nukkua levollisesti, sillä sanoi hän, "kyllä minä pidän huolen sairaasta ja herätän teidät kun tarve tulee".
Anna sai pääasiallisesti toimeksensa pitää raittiissa vedessä kastettua vaatetta sairaan pään ympäri ja muuttaa kääre niinpian kun se lämpeni ja kastella sairaan huulia vedellä, jos hän aukasi suutaan. Tämän teki Anna huolekkaasti ja varjeli ett'ei kärpäsenkään surina haitannut sairasta, joka aluksi makasi liikkumatta; mutta noin puoliyön aikana alkoi hän liikkua rauhattomasti ja puhua kaikenlaista Annalle ymmärtämätöntä.
Nyt tuli Annalle hätä, hän riensi herättämään välskäriä, joka heti hyppäsi ylös sängystä ja riensi sairaan luo.
Sairas oli levoton ja puhui horroksissa.
"Onko teillä minkäänlaista viiniä?" kysyi välskäri.
"On", vastasi Anna ja hyppäsi kaapille, josta hän otti viinipullon ja antoi sen välskärille, joka otti omasta rasiastansa kupin, kaatoi siihen viiniä ja jotakin muuta sekaan.
Samalla kun lääke oli valmis, kavahti sairas istuallensa sängyssä ja yht'aikaa kuului pyssyn laukaus ja surkia hätähuuto huoneen akkunan takaa. Yö ei ollut varsin pimeä, kesäkuu kun oli. Heti tämän perästä kuului ääni akkunasta sisälle sanellen: "Olkaa rauhassa siellä sisällä, se on koira joka vinkuu, kun sattui kalikka sääreen".
"Olli!" kuiskasi Anna välskärin korvaan, "se on Riston paras ystävä, mutta mitä on nyt tapahtunut, eihän se ole koiran, vaan ihmisen hätähuuto, joka kuuluu ulkoa ja kuuluuhan sieltä puhettakin, ettekö kuule?"
"Kuulukoon mitä hyvänsä, meillä ei nyt ole aikaa muitten kuin sairaan kanssa," sanoi lääkäri, vähän närkästyneenä. "Pidä sairaan päätä että saan lääkkeen hänen suuhun".